Tänään maatilalla

Kommenttien kirjoittaminen pitäisi nyt onnistua kaikilta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kenkälusikka - emännän paras ystävä

Vaikka olen osannut ajaa traktorilla kymmenenvuotiaasta saakka, enkä muutenkaan ole vieroksunut konehommia, olen kyennyt välttelemään rehunjakovaunuamme viitisen vuotta, koko sen ajan minkä vaunu meillä on ollut. Terävänä olen kyllä neuvonut lomittajia vaunun käytössä, joten teoriassa tapahtuma on ollut hallussani.
      Varmoliftiä kyllä käytin silloin kun se meillä oli. Tosin vaihtelevalla menestyksellä. Kiireessä tuli haukattua liian isoja siivuja, eikä kone siitä oikein tykännyt.
      Tämä nykyinen vaunumme on Jeantill, johon mahtuu kaksi paalia. Nykyään jaamme vain yhtä paalia kerrallaan, koska takaluukun sylinterien varret ovat vääntyneet ja tästä syystä öljyn kulutus on on noussut varsin huomattavasti.
      Vaunun veturina on vanha 165 Massikka, jonka toinen etupallonivel on köytetty liinalla kiinni ja vivut vaihdekeppejä lukuunotamatta katkenneet. Ohjaus 165:ssa jumittaa kuin äitini niska. Ensin känntyy hyvin ja sitten ei ollenkaan, paitsi kaksin käsin kiskomalla. Ja kun jumituskohta on ylitetty, mennään taas toiseen äärilaitaan. Eteenpäin ajaessa jumittaminen ei juurikaan haittaa. Peruuttaessa ongelma on pahempi. Pitäisi katsoa olkapään yli, mutta kun samalla ei yllä molemmat kädet rattiin.
      Oman mielenkiintonsa peruuttamiseen jumittavan ohjauksen kanssa tuo kaksoiskytkin. Kytkimen ollessa alhaalla ulosotto ei pyöri eikä traktori liiku. Nostettaessa kytkin puoleenväliin, ulosotto pyörii, mutta traktori ei liiku. Kytkimen ollessa ylhäällä ulosotto pyörii ja traktori liikkuu. Kun se jumittuminen sitten sattuu peruuttaessa kohdalle ja vaunu kaartaa uhkaavasti vastapäistä elukkariviä, järkivähä käskee painamaan kytkimen pohjaan ja löysäämään kaasun. Tästähän seuraa tietysti vaunun tukkeutuminen, kun ulosotto pysähtyy kesken heinämällin.
      Kaikki tämä oli tiedossani kun tässä muutamana päivänä päätin ottaa härkää sarvista. Isäntä oli pakkaamassa leikkaamolla lihaa ja vaunussa odotti puolikas paali ohran olkea. Isäntä oli sanonut, että olikipaali ei saa konetta tukkoon ja niinpä kiipesin 165:sen penkille.
      Hyvin opeteltu teoria oli kantanut hedelmää. Paali levisi makuupaikoille ja kytkimen käyttökin alkoi onnistua, jopa peruuttaessa. Tästä innostuneena kävin ruokkimassa lapset ja soittamassa mummolle, josko hän olisi vähän aikaa lasten kanssa Skypessä. Yrittäisin jakaa myös heinäpaalin. Mummo lupautui lapsenvahdiksi ja innoissani huristin polkupyörällä pihatolle.
       Peruuttamista 165:lla hieman vieroksuvana, neuvottelin yhdistelmän pihaton perälle ja päätin jakaa heinät sen verran matelemalla, ettei pakkia tarvittaisi. Rullasin paalin vaunun takareunaan, ettei se heti alkuun tukkisi konetta. Ulosoton vipu ei tietenkään liikkunut ennen kuin sammutin traktorin. Samalla muistin käydä vetämässä vaunun kierrosten säätäjän heinäasetukselle.
      Ja sitten traktori käyntiin, torvi alaspäin, kierroksia ja kytkin puoleenväliin. Vaunu sylkäisi heinämällin ja alkoi pomppia ja heittelehtiä, mutta heinää torvesta ei tullut, vaikka siirsin paalin kiinni teriin. Oikeastaan koneen hytkyminen vain yltyi.
      Helvetti! Vaunu oli tukossa! Miten se voi olla, kun eihän siellä ollut heinääkään? Polkaisin kytkimen pohjaan ja rullasin paalin kauemmaksi. Vaunu lopetti pomppimisen.
      Kokeilin varovasti uudelleen. Pomppiminen alkoi jälleen entistä raivokkaampana ja traktori sammui.
      Nyt se olisi sitten kunnolla tukossa!
      Kaivoin ja revin torvesta heinät, kaikki mitkä ylsin. Sormenpäihin tuntui vielä heinää, mutta minkäs teet, kun olet kaksikymmentä senttiä liian lyhyt. Vaunun suunnittelija oli onneksi tehnyt pienen luukun torven juureen. Luukusta mahtui yksi käsi repimään loput heinät torvesta ja heinää heittävien siipien välistä. Yllättäen heinät irtosivatkin helposti ja otsalampulla tiirailemalla totesin myllyn tyhjäksi. Vain yhden siiven väliin oli jäänyt heinää kunnollinen möykky, joka esti heinää heittävän lietson pyörimisen.
      Jahas. Tämän takia isäntä oli itsekin hakannut vanhalla sylinterin varrella samaisesta pienestä luukusta. Sylinterin varsi oli muistaakseni vanhasta paskakoneestamme ja minua paljon pitempi. Tiesin olevani kuin itikka tukin toisessa päässä, jos yrittäisin samaa keinoa kuin mieheni. Pihaton seinänvarresta löysin käsivarteni mittaisen putkenpätkän, jolla arvelin saavani iskuun sen verran voimaa, että näkisin alkavatko siivet pyöriä.
      Ensimmäinen isku oli voimaton ja enemmen sellainen kokeileva. Toiseen iskuun keräsin jo vähän voimaa. Isku olikin aika hyvä, paitsi että putki ei osunut kohteeseensa ja luiskahti kädestäni kadoten koneen sisuksiin.
      Voi Luoja. Vain minulle voi käydä näin. Työnsin käteni korvaa myöten luukusta ja kopeloin vaunun sisuksia. Turhaan. Olemattomasta otsalampustani ei ollut juurikaan hyötyä ja näkyvyyden esti muutenkin tehokkaasti luukun alareunaan asennettu lippa. Konttasin koneen alle ja odotin löytäväni pohjasta luukun, josta pääsisi käsiksi vaunun mahanaluseen.
      Totesin ääneen koneen olevan varmasti miesten suunnittelema. Alta ei löytynyt minkäänlaista luukkua. Ei vaikka kuinka etsin. Vain miehet voivat suunnitella koneen, jonka sisälle ei pääse millään. Pitäisihän jokaisessa koneessa olla jonkinlainen aukko, josta pääsee käsiksi koneen sisälle joutuneisiin vieraisiin esineisiin. Mutta ei. Miehet eivät yksinkertaisesti ajattele kuin naiset.
      Seuraavaksi suunnittelin paalin tiputtamista pois kyydistä. Tämänkin totesin turhaksi, koska en millään yltäisi vaunun syvimpään kohtaan paalia repivien terien yli.
      Ratkuisuna olisi koukku. Joku koukku, jolla voisin kopeloida missä putki on. Eihän se nyt kovin kaukana voinut olla. Ainoa koukku, jonka tiesin meillä olevan, oli kalojen koukkaukseen tarkoitettu.
      Huristin tuvalle ja selitin mummolle, että heinänjako taitaa vähän kestää, Ja vaikka en saisi heiniä jaettua, olisi minun saatava se saamarin putki sieltä vaunun sisältä pois. Sitä en voisi enkä ilkeäisi isännälle jättää.
      Naulakosta parempaa otsalamppua etsiessäni, silmäni sattuivat pitkään kenkälusikkaamme. Otin sen mukaani. Ainahan kaksi koukkua olisi parempi kuin yksi.
      Aitasta en hyvistä yrityksistä huolimatta löytänyt kalakoukkua. Olisiko avio-onneni kenkälusikan varassa? Onnen pystyin helposti kuvittelemaan säröille, jos joutuisin  isännälle soittamaan, että kun hän joskus ennen puolta yötä tulee kotiin niin heiniä ei saa jaettua ennen kuin kaivaa putken sieltä vaunun mahasta ja hakkaa sylinterin varrella siivet liikkeelle.
      Pistin kaiken toivoni kenkälusikan päässä olevaan koukkuun.
      Paremmalla lampulla ja korokkeeksi raahaamani pölkyn avulla pääsin näkemään luukusta paremmin koneen sisälle. Putki pötkötti yllättävän lähellä ja tehtävä olisi ollut suhteellisen helppo ilman aukon alareunassa olevaa lippaa. Tartuin kenkälusikkaan ja aloin ujuttaa sitä aukosta kohti putkea. Samalla mielessäni välähti kuva isännästä kaivamassa pienestä aukosta putkea ja kenkälusikkää sekä kaikenlaisia muita koukkupäisiä keppejä, jotka olisin onnistunut tiputtamaan samasta aukosta putken kaveriksi.
      Vedin kenkälusikan varovasti takaisin ulos. Lusikkaan olisi saastava naru, jolla voisin sen kiskoa pois vaunun uumenista. Sinnehän se ilmanmuuta luiskahtaisi jossain vaiheessa. Tarkastellessani lusikkaa, huomasin sen koukunpuoleisessa päässä rei'än. Lusikan täytyi olla naisten suunnittelema. Tosin reikä oli väärässä päässä, mutta eihän kukaan voi olla täydellinen. Naroa solmiessani, mietin onko paalinarua tähän tarkoitukseen koskaan käytetty. Moneen muuhun siitä oli apu saatu.
      Punoin paalinarun ranteeni ympärille ja aloin kopeloida koukulla putkea. Putki löytyikin helposti ja alkoi nousta kohti aukkoa. Vaihdoin varovasti lusikan toiseen käteen ja kurkotin toisella kohti putkea. Tunsin putken sormissani. Nähnyt sitä en millään, koska korvani oli kiinni aukossa. Vielä vähän varovaista nostoa, osin narusta vetämällä ja putki luiskati takasin alkuperäiselle paikalleen. Uusi yritys ja sama lopputulos. Helkkari. Muutakaan vaihtoehtoa en keksinyt putken nostoon, joten oli vain yritettävä uudelleen. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Kerta toisensa jälkeen putki luiskahti sormistani, ja lopulta luiskati möys kenkälusikka koneen pohjalle. Vedin varovasti paalinarusta, mutta mitään ei tapahtunut. Tiirailin otsalampulla pimeyteen ja totesin narun kulkevan aika lähellä teriä, mutta ehkä kuitenkin tarpeeksi kaukana. Vedin kovemmin ja lusikka alkoi liikkua. Ja kuinka ollakkaan, lusikan mukana nousi putki. Touhutessani olin saanut narun pyörähtämään kaksi kertaa putken ympärille ja putken reunassa oleva rosoinen kohta toimi stopparina narulle.
      Leveästi hymyille vedin putken ja kenkälusikan ulos vaunun uumenista.
      Homma ei kuitenkaan ollut vielä selvä. Kone oli edelleen tukossa. Vaihtoehtoja miettiessäni soitin isännälle ja kysyin kuin muina miehinä, että kumpaan suuntaan sillä sylinterin varrella olisi hakattava, ylös vain alas. Isäntä murahteli aikansa, selvitti  lyömäsuunnan ja kysyi lopulta, oliko traktori pysynyt käynnissä, vaikka oli mennyt tukkoon. Sanoin traktorin pääasiassa olleen käynnissä. Mieheni kuului huokaisevan helpotuksesta. Käski laittaa ulosoton vivun ajoulosottoasentoon ja ajaa eteenpäin kovilla kierroksilla. Niin hän kuulemma nykyään tukokset selvitti. Sanoin yrittäväni.
      Parilla kunnon rytkäyksellä tukos irtosi. Huokaisin helpotuksesta. Jätin traktorin käymään ja keräsin tavarani käytävältä. Suljin luukun ja ja reiluilla kierroksilla aloin jakaa heinää. Varovasti paalia syöttämällä ruokapöydälle ilmestyi suhteellisen nätti rivi heinää.
      Levitettyäni paalin, soitin mummolle että kaikki on hyvin. Hikeä löyhytellen poljeskelin takaisin tuvalle.
      Putken ja kenkälusikan tarinan kerroin isännälle vasta seuraavana päivänä.
      Isäntä nauroi vallan makeasti touhuilleni.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Varsan puhditus ja arvostelu

Kun huomaat, että näyttelyihin on aikaa vain vuorokausi ja varsasi kuin riihen seinästä repäisty lakeisen tukko, tulet kauhistumaan. Rakas varsasi asuu pihatossa ja karvanlähdön aikaan käyttää hyväkseen kaikki erilaiset piehtaroimispaikat, niin liejukot kuin kutterinpurukuivikkeetkin. Jossain vaiheessa aivoissasi on liikkunut sen verran, että kengittäjä on käynyt edellisenä päivänä ja kiität Luojaa, että kenkääjä seuraa kalenteriaan paremmin kuin sinä.
      Koska olet sekoittanut kalenterisi, joudut ajamaan lainatrailerin kanssa raakasti ylinopeutta kapeilla teillä, ehtiäksesi laittamaan perheellesi iltaruokaa. Lasket mielessäsi vuorokauden viimeisiä tunteja ja elät toivossa, että ehtisit lämmittää pannuhuonetta sen verran, että pöntössä olisi edes haleaa vettä.
      Tämän toivon tekee kuitenki turhaksi kolmevuotias tyttäresi, joka kieltäytyy syömästä pikamakaroonilaatikon. Kun lautanen on tunnin kulutta lopulta tyhjä, toteat käyttäväsi kylmää vettä varsan kaunistamiseen.
      Kokonaan pesemisestä tässä vaiheessa sinun ei kannata enää haveillakkaan. Häntä ja sen alunen on kuitenki pestävä. Katsot kauhulla tuuheaa häntää. Latvat ovat tummat ja siellä täällä riippuu kutteria ja heinää. Mutta ei auta. Kylmä vesi kastelee hännän huonosti. Onneksi aviomiehesi ymmärtää tilanteen ja kaataa vettä kastelukannulla apuna. Sormesi muutuvat punaisiksi ja kohmettuvat. Kun suurin osa tunnosta on hävinnyt, tuska helpotta hieman.
      Hännästä valuu ruskea vesi. Mäntysuopa tuntuu suloisen lämpimältä käsissäsi. Huuhteluvesi kirkastuu pikku hiljaa, mutta hännän latvat pysyvät tummana. Sinua harmittaa hieman. Häntä ei näytä yhtään puhtaammalta. Mutta ompahan pesty.
      Hännänalusen pyyhit märällä sienellä ja kylmällä vedellä. Kylmä vesi aiheuttaa varsassai selänköyristysreaktion. Miehesi joutuu nostamaan häntää tosissaan. Sanot varsallesi ymmärtäväsi kylmän tunteen  hyvin. Pannuhuoneessa ei ole lämmintä vettä emännällekään. Miehesi nauraa sangen suunnattomasti. Irvistät hänelle.
      Katson toivottamana varsan karvaa. Tiedät mikä sinua odottaa, mutta yrität viivyttää työtä vielä hieman. Hikinen ja pölyinen urakka kumisuan ja pölyharjan kanssa ei kiinnostaisi ollenkaan. Mietit olisiko muita vaihtoehtoja, vaikka tiedät vallan hyvin ettei ole. Tai olisihan imuri, mutta varsan totuttaminen siihen taitaisi viedä liikaa aikaa.
      Aloitat hikisen homman. Karvat irtoavat, pöly leijuu, kumisuka täyttyy karvoista ja pölyharjan teho vähenee irtokarvan iskostuessa sen juuriin kiinni. Joudut puhdistamaan niitä vähänväliä. Siistimmän hevosen näkeminen lohduttaa hikistä ja pölyistä mieltä.
      Karvan juuressa oleva pöly ei häviä minnekkään, vaikka tuprutat hevosta pölyharjalla. Olet kuullut jostain, että jouhienselvitysaine auttaisi tuohon pölyyn, muttä karva jäisi pörröiseksi.
      Päätät selvittää aineella ensin harjan ja hännän. Samalla aine leviäisi kaulaankin. Siitähän sen näkisi kuinka käy.
      Häntä on kuivahtanut sen verran, että voit aloittaa selvittämisen. Sumutettava aine auttaa. Pintajouhet selviävät helposti, mutta hännän sisältä löytyvät kierteet joudut aukomaan yksi kerrallaan. Vilkaise jouhet käsissäsi kelloa ja toivot, että miehesi on laittanut lapsille iltapalaa. Vetelet selvän hännän läpi vielä kerran piikkisualla.
      Varsan harja on taipunut oikealle puolelle. Yrität vääntää harjan vasemmalle saadaksesi aineen paremmin harjan sisälle. Työ tuntuu toivottomalta. Käsiä pitäisi olla pari kappaletta enemmän. Käyttät piikkisukaa reilusti. Paksu harja kestää pari kertaa vuodessa räväkämmän käsittelyn.
       Harja kääntyy takaisin oikealle helposti. Jouhia on paljon ja joudut lisäämään ainetta. Piikkisukaan jää jouhia, mutta selvä harja on kaunis, vain rintaremmin kohdalta katkenneet jouhet harottavat pystyssä. No, sille et voi mitään.
       Etuharjan sumuttamisesta varsasi ei juurikaan pidä. Sumutat ainetta sukaan ja jouhet selviävät.
       Vaikka olet pituudeltasi nosmaali, joudut etsimään koroketta yltääksesi leikkaamaan niskasiilin. Hämärtyvä ilta ja jostain saksien terän keskikohtaan lentänyt hitsauskipinän patti haittaavat leikkaamista. Siilistä tulee sahalaiteinen, vaikka kuinka yrität tasoittaa puolelta ja toiselta. Niskahihna peittää siilistä suurimman osan ja aikasi siiliä tasoiteltuasi päätät luovuttaa.
      Samalta korokkeelta käsin leikkaat myös korvakarvat. Litistät korvan kämmenesi sisään ja leikkaat hapsottavimmat tupot pois. Myös talven jäljiltä pitkänä rehottavat leukakarvat päätät lyhentää. Varsa ei tästä toimenpiteestä pidä. Hitsauskipinän kohdalle jäävät karvat eivät katkea kunnolla ja varsa nyhtää päätään. Lopputulos voisi olla parempi kunnollisilla saksilla. Pisimmät kaulakarvat katkeavat helpommin.
      Katsot varsaa kauempaa ja päätä olla suhteellisen tyytyväinen. Harjaat vielä jaloista kuivuneen ravan pois, vaikka tiedät, että aamulla on sama homma esissä.
      Alat tutkia kuinka karvallle on käynyt harjan alla. Karva pysyy sieleänä, vaikka pyyhkäiset sitä pölyharjalla. Irtonainen pöly lähtee helposti eikä uutta näytä nousevan. Tästä innostuneena sumutat ainetta koko varsaan. Pölyharjan alla varsa puhdistuu silminnähden. Edes irtokarvat eivät tunnu lentävän yhtä ärhäkasti. Huokaiset helpotuksesta.
      Pölysuassa oleva aine riittä pään harjaukseen. Varsa painaa päätään alas ja nauttii otsan harjaamisesta. Nautiskelet itsekin.
      Kun silittelen varsaa, harot selviä jouhia sormillasi ja pyyhkäiset vielä pölyjä lautasten päältä, et voi toivoa muuta kuin että varsa olisi yhtä siisti vielä aamullakin.
      Aukaiset ketjut ja kännät varsan pihaton ovelle. Varsa odottaa kun aukaiset oven ja päitset, luiskahtaa sitten näitisti ovesta kavereittensa luokse.
      Pimenevässä illassa tavaroita kerätessäsi ajattelet kaiholla lämmintä suihkua.

Seuraavan aamuna näyttelypaikalla saat piilotettua repaleisen loimen toisten silmistä. Aikataulu on myöhässä ja sinulle ehtii tulla hiki kävellessäsi varsan kanssa. Miehesi on lähtenyt mukaan ja huolehtii lapsista. Suu pölisevän kuivana katselet kaiholla lapsien nauttimaa pillimehua.

Hikisen urakan jälkeen saat käsiisi paperin.

Tyypit 8
Runko 8
Jalat 9 (päätät soittaa heti kotimatkalla kenkääjälle ja kiittää)
Käyntiliikkeeet 7
Raviliikkeet 7

Hyvät tyypit, pitkä, vankka runko. Lyhyt kaula. Pitkä lanne. Matala säkä. Ulkolonkkainen, laskeva lautanen. Etujalat väljäasentoiset, takajalat hajavarpaiset. Holvikkaat, hyvät kaviot, hyvä sarveinen. Ahtaat käyntiliikkeet, rytmikas käynti, niukka yliastunta. Ravissa etujalkojen liike meloo, takajalan liike väljenee. 2 mm yläpurenta. Oikean etujalan polven alla luuliika.

Varsa saa puhtaan kakkosen, ruusukkeen ja ikäluokkansa parhaimpana kivennäisäkin.

Et voi olla muuta kuin tyytyväinen.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Munankasvatuksen sietämätön helppous

Siitä lähtien kun tulin taloon emännäksi, olen haaveillut omista kananmunista. Edellisellä kotikylälläni oli munankasvattaja, jonka kaikki sata kanaa saivat juoksennella päivät vapaina. Munat olivat makeita, tuoreita ja leipomiseen erittäin erittäin hyviä. Ongelmana oli vain kaikkien munien löytyminen. Kaikki sata eivät ehtineet munia aamulla sisälle ennen ovien aukaisua.
      Asettuminen taloon, lasten teko ja moni muu tekosyy viivytti omien kanojen hankkimista seitsemän vuotta.
     Viime kesänä pyysin tuttua emäntää, jolta olin munia usein hakenut, haudottamaan minulle muutaman tipusen. Emäntä suostui sillä ehdolla, että otan myös kaksi kanaa, jotka hän oli valinnut hautojiksi.
      Kesken viimeisten heinäkiireiden emäntä soitti ja kertoi haudonnan alkaneen. Munia hän oli hieman vaihdellut kanojen alle, ettei sattuisi kaikki ihan samaa sukua olemaan. Oletettu luovutus olisi syyskuun alussa.
      Minulle tuli kiire. Olimme lähdössä Koilismaalle mökille linnunmetsästyksen alussa lomalle. Isäntä pesi kätensä koko kanahommasta. Hän ei voinut kuulemma sietää kanoja. Mainitessani, että munat kuitenkin kelpaisivat, hän sanoi kanan ja munan olevan kaksi ihan eri asia.

Aloin suunnitella kanalaa vanhaan navettaan. Navetassa oli edelleen toimiva paskakone ja suunnittelin rakentavani kanalan siten, että orsi tulisi paskakourun päälle. Siivoaminen olisi silloin paljon helpompaa. Lantakourun päällinen oli hyvä paikka kanalalle myös entisen sontaluukun, tai paremminkin oven takia. Ovesta voisin laskea kanat navetan taakse. Navetan seinän ja lantalan väliin jäi maapohjainen "kuilu", jonka pystyisin helposti kattamaan ulkoilutilaksi. Kanalasta suunnitteli pari- kolme metriä kanttiinsa oleva koppia ja lantalanpuoleiselle seinälle laittaisin ikkunan.
      Asia tuntui helpolta. Niinkuin sanotaan, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
      Paitsi kun ikkunanreikää tehdessä huomaa navetan takaseinän alaosan olevan laho. Appiukko oli aikoinaan tehnyt navetaan pikalaajennuksen. Runko oli kakkosnelosesta, ulkona oli lautavuori, välissä muovi ja villa, sisällä filmivaneri.
      Purkaminen oli helppoa. Vanha sontaovi lähti irti repäisemällä, filmivanerit samoin eikä tiukassa olleet ulkoseinän laudatkaan. Villat hiiret olivat tuhonneet lähes täysin. Suurempi ongelma oli saada uudet kakkosneloset lahonneiden runkotolppien tilalle. Onneksi lahonnutta ulkoseinää ei jäänyt paljoa korjattavaksi. Oviaukko vei seinästä oman osansa, samoin ikkuna.
      Eikä isäntäkään malttanut työmaalta poissa pysyä. Ikkuna laitettin yhdessä paikoilleen ja monta muutakin kohtaa isäntä kävi tekemässä.
      Ulkoseinän eristämisen jälkeen sain avukseni poikamme kummitädin, jonka onnistun puhumaan piiaksi heinätöihin ja jäämään taloon vielä joksikin aikaa heinätyksen jälkeenkin. Kanala  sai nimekseen Munala, ja yhdessä totesimme, ettei mikään eikä kukaan ole niin viisas kuin nainen. Paitsi että mekään emme kyenneet ratkaisemaan, millainen vaneri olisi pitänyt sahata sisäseinäksi kohtaan jossa lattia viettää pois päin navetan seinästä ja katto viettä kohti navetan seinää. Luultavasti kyse olisi ollut jonkinlaisesta suunnikkasta.
      Onneksi isäntä malttoi pysyä poissa sisäseinien vanerien laittamisen aikoihin...

Kaikken mittavirheiden jälkeen Munala valmistui aikataulussa. Lantakourun päälle asensin orren, isäni teki vierailunsa aikana kulmapenkin, hiekkaa varasin pesuvatiin ja kutteria sekä olkea lattialle.
      Kanoja lähdin hakemaan hirvenlihapakatti mukanani. Rivakoin ottein emäntä keräsi kanat laatikoihin. Harmaalla kanalla oli yksi tipu mukanaan, ruskealla kolme. Molemmat perheet matkustivat uuteen kotiinsa reijitetyissä pahvilaatikoissa.
      Kanat kotiutuivat nopeasti. Ruskea oli selvä pomo ja harmaa väisteli piiloon penkin alle. Pitkät ajat istuin Munalan ja ovella seurasin kanaperheitä. Tiput matkivat emoaan kaikessa, syömisessä ja liikkeissä. Myös arvojärjestys periytyi emolta. Kuin yhteisestä sopimuksesta perheet ruokailivat eri aikoihin. Ruokakuppiin kannoin kaikki ruuantähteet ja vihreää heinää niin pitkään kuin sitä riitti. Kaurahiutaleet muodostivat perusravinnon.
      Orrella linnut eivät nukkuneet. Sinne ne nousisivat vieroitettuaan poikaset. Siihen asti makuupaikaksi kelpasivat penkki ja penkin alunen. Tiput viettivät yönsä emojen höyhenissä. Orrelle nousua kuitenkin odotin malttamattomana. Muninta alkasi, kun tiput olisi vieroitettu.
      Tai ainakin olisi pitänyt alkaa.
      Eräänä amuna löysin kaikki kanalintuni orrelta. Tiput olivat yrittäneet kaivautua emojensa höyheniin. Näky oli aika koominen ja samalla se sai ihmettelemään kuinka munahommassa tulisi lopulta käymään.
      Toki poikaset aikanaan luopuivat emojen höyhenistä, mutta muninta ei kuitenkaan alkanut.
      Siirsin penkeille syksyllä lasten kanssa tekemäni kopit ja tein puusta valkoisen pesämunan. Maalasin sen jopa valkoiseksi.
      Ei auttanut.
      Ostin oikein munitusrehua ison säkillisen.
      Ei auttanut sekään.
      Anoppi neuvoi lisäämään valoa, oltiinhan jo marraskuulla.
      Serkkuni kertoi maatiasten pitävän talvella taukoa muninnasta.
      Uhkasin aloittaa kanojen puristelun, jos munia ei alkaisi tulla.
      Tyttäreni lupasi pidellä paistinpannua alla.
      Ruskean kanan kaikista poikasista kasvoi komeita tummankirjavia kukkoja, harmaan kanan tipu paljastui mustaksi kanaksi.
      Joku neuvoi vähentämään kukkoja.
      Luovutin ja annoin kanojen olla munimatta.

Olisihan sitä tietysti voinut perehtyä kanakirjallisuuteen ja Googlettakin tietoa, mutta ajattelin että katsotaan nyt pimein aika. Jos valon lisääntyessä ei tapahtuisi mitään, palauttaisin kanat alkuperäiseen kotiinsa toimimattomina.

Ja kuinka ollakkaan! Helmi-maaliskuun vaihteessa, kun kukuoilla oli ollut äänenmurros, löysin ensimmäisen munani. Suuri se ei ollut, mutta eihän pieni kana kovin suurta voi tehdäkkään. Sileäkuorinen ja ruskea, ensimmäinen omakasvattama muna. Olin ylpeä itsestäni! Vaikka olin kyllä salaa samaa mieltä kuin isäntä. Sillä rahalla, joka Munalaan oli käytetty, olisi ostettu iso pino munia kaupasta. Mutta ei tietenkään yhtä hyviä!
      Jonkin aikaa munia oli vain yksi. Lintujen eleistä päätellen munija ruskea kana. Seuraavana aloitti harmaa ja puolivuotiaana lopulta musta. Kukot kasvoivat ja komistuivat. Yksi niistä näytti jäävän pienemmäksi isoimman hoidellessa kanat.
      Kukkojen kasvaessa ilmipiiri Munalassa alkoi käydä varsin kireäksi ja aika-ajoin kiihkeäksi. Useamman kerran puhuin isännälle, että kiekujia pitäsi harventaa. Päitten katkaisua viivästytti isännän kanainho ja minun myötäsyntyinen pelkoni kyseistä toimitusta kohtaan. Vaikka isäntä vannoi, ettei lyö vesurilla sormilleni kukon ollessa pölkyllä, en oikein päässyt irti pelostani.
      Tarjoilin kukkoja milloin kenellekin ja lopulta isännä sukulainen innostu laittamaan kukot pataan. Höyhenensä pienin ja suurin kukoista  sai luovutta kalaperhojen tekemiseen.

      Munat tekivät kauppansa. Poikamme, joka ei kaupan muniin ollut koskenut, innostui omista munista. Isäntä paistoi ja keitti munia, minä leivoin. Vain kolmevuotias tyttäremme hieman vieroksui munia.
      Vaikka munat kelpasivat isännälle oikein hyvin, ei hänestä kanojen hoitajaa tullut, yrityksistäni huolimatta. Kahdesti hän on käynyt niitä yksin ruokkimassa ja kahdesti olen saanut pyydystää kanan navetasta takaisin yksiöönsä. Kanat kuulemma tunkevat väkisin ovesta ulos. Ehkä hoidettavat jotenkin vaistoavat hoitajan mielipiteen asiasta. Itse en ole moista ongelmaa huomannut. Jos joku linnuista käykin navetan puolella, tulee se itse kiltisti takasin.

      Samoihin aikoihin, kun kukkojen poistaminen alkoi olla ajankohtaista, ruskea pääti ruveta hautomaan. Jostain syystä harmaa ja musta kana lopettivat munimisen. Vaihdoin pesämunan toiseen koppiin ja uskolla keräsin ne harvat munat, jotka pesiin ilmestyvät. Meille riitti kolme kanaa ja tipuja en halunnut, ainakaan vielä. Joka aamu nostin kanan kopista ja reilun viikon päästä tilanne normalisoitui.
      Seuraavan hautomista yritti harmaa kana. Toisin samat toimenpiteet kuin ruskean kanan kohdalla ja tilanne palautui normaaliksi. Vähämunainen aika kesti pari viikkoa.
      Hautojista sitkein on kuitenki nuori musta kana. Se on istunut tyhjässä pesässä kohta kaksi viikkoa. Toisilla kanoilla toimineet keinot eivät ole mustaan kanaan tepsineet. Joka päivä nostan sen kuitenki pois kopistaan syömään. Ja nälkä sillä vaikuttaa olevankin. Luonnetta kanassa tuntuu olevan. Muutaman terävän nokkaisun jälkeen olen pitänyt hansikkaat kädessä lintua siirrellessäni. Vaikka musta kana hautoo, harmaa ja ruskea ovat munineet koko ajan.

Toissailtana pahat aavistukset alkoivat nostaa päätään. Munalan orrella istui pelkkä kukko. Musta istui omassa kopissaan, ruskea ja harmaa olivat survoutuneet toiseen koppiin. Nostelin kanat lattialle ja löysin parihautomosta kaksi munaa.
      Eilen illalla kukko vaikutti jotenkin yksinäiseltä kanojen lyyhöttäessä kopeissaan. Musta oli edelleen omassa pesässä, toisessa kopissa haudottiin parina. Nostelin jälleen kanat lattialle ja keräsin munan, Sen yhden ainoan kappaleen, jonka löysin kahden kanan alta.

Olen aina luullut, että kanojen hoitaminen ja niiden psyyke on jotenkin yksinkertaista. Syksyllä alkanut munankasvattaminen on kuitenkin tuonut mukanaan paljon ajateltavaa ja opittavaa kanoista. Vaatimaton lintu, jota usein käytetään munien massatuotantoon, nykyään kyllä jo ihan hyvissä olosuhteissa, on osoittautunut minua viisaammaksi.

Kävin äsken ottamassa kuvia Munalasta.

Hyvistä yrityksistäni huolimatta, en löytänyt yhtään munaa.



Parihautomo

Musta kana omassa yksiössään.

Parihautomo ilman koppia.

Kanat on nostettu syömään. Musta kana suunnittelee paluuta koppiinsa.
Kukko on jotankin yksinäinen.

video


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Kirjoittaminen vaatii aikaa

Valitettavasti näin keväällä työt alkavat haitata harrastuksia. Kirjoittaminen on mielessä, mutta aika katoaa horisonttiin.

Lehmät ovat pääasiassa poikineet. Kaksi pihtaa, lienevätkö tiineinäkään. Tähänatsisena saldona on 16 sonnia ja 4 lehmästä. Ei tarvitse miettiä mitkä hiehot otetaan uudistukseen. Sattuvat vaan olemaan semmoisita emistä, jotka olisivat voineet tehdä sonnivasikan. Mutta aina ei saa mitä tilaa.

Varsan kanssa kävin näyttelyssä. Hevoskoulussa opitut keinot olivat kaikki käytössä ja sain kuin sainkin karvan kuntoon ja hevosen asiallisen näköiseksi! Varsa palkittiin II-palkinnolla ja oli ikäluokkansa paras. Olkoonkin, että ikäluokassa oli vain neljä varsaa, mutta sininen rusetti ja kivennäissäkki lämmittävät kummasti mieltä.
      Kunhan ehdin, voin kirjoittaa hevosen valmistelemisesta näyttelyihin, kun kaikki keinot ovat sallituja.
      Loimet onnistuin riisumaan sen verran piilossa, ettei niitä tainnut kukaan nähdä...

video

Videon taustalla kuuluva selostus koskee edellistä varsaa. Varsan hätäinen kävely johtuu raipasta, joka heilui sivullani.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

21.4.2015 Hulluutta ilmassa

Sahurin piti tulla viikko sitten keskiviikkona. Ja sitten sen piti tulla viikonloppuna. Eihän meillä ollut paikat kunnossa ja tulo siirrettiin maanantaiksi. Hyvästä odotuksesta huolimatta sahuria ei näkynyt. Lopulta kun sahaaja saatiin vastaamaan puhelimeen, hän ilmoitti olevansa sairas. Tauti kuului olevan sitä luokkaa, että sanoin isännälle, ettei sahuria nähtäisi meillä vielä viikkon. Isäntä myönteli ja sanoi sahurin tulevan keskiviikkona.
      Tämä tapahtui maanantaina 20.4. Asia oli selvä. Söimme vastapaistetut leivät ja kahville varatun mustikka piirakan.

Aikaisemmin olimme sairastuneen räkätautiin, poikamme, tyttäremme ja minä. Isäntä ei sairastunut. Olisi voinut sairastua, vaikka ihan huvikseen. Olisi helpottanut jotenkin minun oloani.
      Ilmoitin Sirmon näyttelyyn. Tarkoituksena olisi saada jonkilainen rakennearvio kaksivuotiaasta suomenhevostammasta.

Kun tuijotan kalenteria tiistaiaamuna 21.4. ja suunnittelen hommiani, totean näyttelyihin olevan vielä viikon verran aikaa. Ehtisin hyvin saamaan varsan näyttelykuntoon ja sahurikin ehtisi pois alta, joten isäntäkin pääsisi näyttelyihin lasten kanssa. Uudet leipomuksetkin ehtisin tehdä ihan hyvin.
      Kaikki vaikutaa oikein hyvältä niin kauan kunnes isäntä tuumaa, että toivottavasti saadaan kaikki sahattua huomenna, että päästään ylihuomenna sinne näyttelyihin. Tai voisinhan tietysti ottaa lapset sinne mukaan, jos en hoitajaa niille löytäisi.
      Siis mitä?
      Sahurihan tulee vasta viikon päästä! Ei kuulemma tule, kun se tulee huomenna, keskiviikkona. Jaa. Eihän se toistaalta haittaa. Paremmin ehditään sinne näyttelyihin ensiviikolla. Leipoa vain pitäisi. Isäntä keskeyttää ajatukseni kysymällä, etteikö ne näyttelyt olekaan ylihuomenna, eikös silloin ole 23.4.?
      Voi Luoja! Eikä! Eihän se voi olla! Vilkaisu kellon päivyriin todistaa isännän olevan oikeassa.
      Onpa kivaa! Minulta on viety kokonainen viikko jonnekin. Varsa on kuin räjähdyksen jäljiltä, ja mistä minä saan hoitajan, jos sahaus jatkuu viellä torstaina? Aivot lyövät tyhjää. Miten olen voinut sotkea päivät näin täysin? Kyllähän muutaman päivän heitto on ihan mahdollista ja normaaliakin, mutta että kokonainen viikko!
      Millä helkkarilla minä saan sen varsan siistiksi?

Aamupäivän siivoamme lasten kanssa pihoja. Poikamme ajaa roskia polkutraktorin etukuormaajalla vanhaan ojaan. Eleet ratissa ovat kuin isällään. Lastauspaikka on rinteessä. Käsijarrun virkaa toimittaa kivi takarenkaan takana. Ajon ajaksi käsijarru nostetaan lokasuojan päällä olevaan lokeroon.
      Roskienkeräysreissulla päätän kokeilla, onko konehallin vieressä oleva, kulottunutta heinää täynnä oleva ojanpätkä jo kuiva. Haistelen tuulensuuntaa ja kaivan samalla tulitikkuja taskustani. Kasaan kuivaa heinää nipuksi ja raapaisen tulitikkuun tulen.
      Kulottunut heinä ahmaisee tulen iloisesti ja alkaa levitä vastatuuleen pikkuhiljaa. Levitän tulta lehtiharavalla tienvarteen. Ojan toisella puolella on ruohonleikkurilla leikattu nurmikko, toista reunaa rajaa koivukujalla kulkeva tie. Ojan toinen pääty loppuu konehallin hiekkaiseen pihaan. Ainoina varjeltavina ovat ojan toisessa päässä olevat ruusupuskani.
      Märällä ojanpohjalla tuli palaa kituliaasti, mutta roihahtaa suurempaan liekkiin noustessaan kuivaa penkkaa. Savu haisee ja tuhka tuoksuu. Puuskittainen tuuli saa kulon hehkumaan oranssina.
      Lapset katsovat äidin touhuja tuulen yläpuolelta ja kysymyksiä satelee. Mistä tuli on tehty? Miksi ruoho menee mustaksi? Kasvaako ruoho enää uudestaan? Miksi harava ei pala? Miksi tuli on kuumaa?
      Kumpa osaisi vastata kaikkiin kysymyksiin.
      Tulella ei saa leikkiä, poikamme toteaa. Äänestä kuulen hänen muistelevan viimesyksyistä saunamökkimme paloa, jota katselimme, makuuhuoneemme ikkunasta aamuyöllä. Sanon hänen olevan oikeassa ja selitän, mitä pitää ottaa huomioon kulottaessa nurmikoita.
      Tuli on kuulemma kaunista. Vilkaisen poikaamme. Hän tuijottaa lumoutuneena liekkejä.
      Niinpä.
      Jokaisessa meissä asuu pieni pyromaani.

Ruuan jälkeen pakkaan lapset autoon ja lähden etsimään läheisestä kirkonkylästä Sirmolle harjanselvitysainetta. Sitä ei tietenkään löydy. Soitan isännälle, jonka muistan olevan menossa Saarijärvelle pakkaamaan lihaa, että toisi ainetta Agrista. Jollain siihen varsaan on näköä saatava.
     Puhelun aikan isäntä sanoo karhun tulleen taas meidän puollelle tietä. Kevät tuo mukanaan karhut ja koska satumme asumaan ikiaikaisen kulkureitin varrella, olemme oppineet seuraamaan jälkiä hyvinkin tarkaan. Isäntä on aamulla lanannut tien ja jäljet näkyvät hyvin. Suurin osa niistä on meillepäin. Ärsyttää.
      Jo viime kesänä karhu kulki pitkin sähköpaimenen vartta. Jäljistä päätelleä tämä nalle taitaa olla sama tyyppi.
      Isäntä lupaa soittaa riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaajalle. Jos vaikka saatasiin karkotuslupa. Hevoset on yötäpäivää pihalla, samoin osa emoista. Ja kesällä pitäisi saada koko karja pihalle. Ärsyttää.
      Ei meillä aikaisemmin ollut ongelmaa karhuista. Ei tietenkään, kun ei ollut karhujakaan. Nyt kannan noustessa lisääntyvät ongelmatkin. Pyyntiluvat ei vain tahdo nousta samassa suhteessa.

Päiväettoneen jälkeen paistan sahaporukalle leipää ja kääretortun. Jospa ne säilyisivät huomiseen.
      Iltaruuan jälkeen olisi vielä ruokittava kanat, hevoset ja lehmät. Pihatolla totean heinien hävinneen. Ruokapöydällä on vain 165 Massikka rehuvaunu perässä. Jaa. Isäntä varmaan meinaa jakaa ruuat Saarijärveltä tultuaan. Hän tietää miten mielelläni käsittellen 165:sta, jossa ohjaustehostimena toimii vain hartiat.
      Potkiessani heinänrippeitä huomaan poikimattomien häkissä paskakäytävällä olevan märän ja likaisen vasikan. Emä ja jälkeiset ovat vieressä. Vasikka tärisee. Eipä ole emä nuollut. 566 on poikinut kyllä kaksi kertaa aikaisemminkin, että homman pitäsi olla kyllä tuttu. Poikimiset ovat olleet aika rankkoja ja jotain traumoja on voinut tietysti jäädä. On 566:lla nimikin, mutta jostain syystä en saa sitä millään päähäni.
      Kiipeän niskatuen yli nostamaan vasikkaa jaloilleen. Emä on asiasta erimieltä. Sylki suusta lentäen se ölisee ja meinaa tulla päälle, kun vain yritänkin koskettaa vasikkaa. Tämä tästä nyt vielä puuttui. Ei riitä että emäntä sekoilee, lehmätkin vielä hulluuntuu!
      Soitan isännälle, jos hän vaikka sattuisi olemaan kotimatkalla. Puhelin hälyttää kuitenkin turhaan. Soitan anopilla ja appiukolla saadakseni apujoukkoja. Pyydän heitä tuomaan saippuakuplia puhaltavat lapsetkin pihatolle.
      Appiukko vahtii emää rui'un kanssa, kun anopin kanssa raahaamme vasikan askel kerrallaan poikimakarsinaan. Loppumatkan joudumme viemään vetämällä vasikan kieltäydyttyä yhteistyöstä. Toppatakissa tulee kuuma, housut paskaantuvat ja hihat saavat ruskean vivahateen. Miten vasikka voi painaakkin näin paljon? Appiukolla on täysi työ pitää emä tarpeeksi kaukana.
      Lopulta emä ja vasikka ovat omassa lokerossaan ja pyydän apujoukkoja poistumaan. Jos vaikka emäkin rauhottuisi. Mutta ei. Vasikka tärisee eikä nouse ylös. Ei tietenkään, kun emä ei nuole.
      Aikani seurattua otan kättäpitempää ja päätän yrittää saada vasikan ainakin jaloilleen. Emä mölisee joka kerta kun kosken vasikkaan ja yrittää tulla päälle, mutta uskoo sentään kun komennan kovemmin. Antaa jopa hangata hännän päältä kepillä. Tästä rohkaistuneena yritän vasikkaa tissille, mutta joka kerta kun kumarrun tarjoamaan vasikalle sormea, emä yrittää päälle. Avukseni hakemistani alumiinitikkaistakaan ei ole apua.
      Ahdistan irtoaidoilla emää pienempään tilaan. Jos saisin vasikan tissille aidanraosta. Tätä emän hermot ei kestä ollenkaan ja kun vasikka lopulta pyörähtää emän jalkoihin pitkälleen, luovutan. Saan emän huijattua pois poikimakarsinasta. Käännän vasikan parempaan asentoon emän riehuessa portin takana. Lähden lämmittämään hätävaramaitoa.
      Lapset leikkivät hiekkalaatikolla kun huristan polkupyörällä pihaan. Koivukuja on kuivunut ja matka pihatolle ja takaisin taittuu polkien huomattavasti nopeammin kuin kävellen.
      Teen lapsille iltapalaa, soitan mummon skypeen ja sulatan pikavauhtia 423:lta lypsettyä hätämaitoa. Lasken luuttusankoon lämmintä vettä saadakseni pidettyä juomavehkeet lämpimänä pihatolle saakka. Köytän sangon turvaistuimeen ja huristan takasin pihatolle.
      Vasikka on jaloillaan ja juo mielellään tarjoamani maidon. Emä vauhkoaa aidan takana ja sylki lentää päällemme. Kysyn emältä, hermostuttaako. Hähää. Etpähän mahda mitään.
      Palautan irtoaidat paikoilleen ja lasken emän vasika luo. Ero on tainnut tehdä hyvää, koska emä alkaa nuolla. Vasikka hamuaa tissille, Emä kuitenkin väistelee ja vasikka luovuttaa. Harmi. Olisi niin helppoa tuossa vaiheessa saada vasikka tissille. Mutta minkäs teet.
     Antaisin vasikalle mielleläni enemmänkin maitoa. Kokemuksesta kuitenki tiedän, jos vasikka saa mahansa täyteen, sama juottohomma on edessä aamulla. Vasikka on tyytyväinen, eikä lähde etsimään juomaa. Vajaasta litrasta se kuitenkin saa tarvitsemansa vasta-aineet ja lisäaikaa imupaikan löytämiseen.
      Jospa se virkistyisi levättyään.
      Soitan mummolle tulevani pian.

Olen lähdössä pihatolta kun isäntä saapuu. Selvitän tilanteen ja yksimielinen päätös on, että 566 ei meillä tee enää uusia vasikoita. Parempiluontoisia hiehoja on kasvamassa.
      Ruokin hevoset ja kanat, jotka istuvat jo orrella. Ne keikistelevät päätään ja katsovat ihmeissään, mitä oikein touhuan. No, ompahan ruoka aamuksi valmiina.
      Sisällä lapset piirtävät mahallaan lattialla. Kaikki on mennyt hyvin.
      Ohikulkiessaan isäntä kysyy, haisenko minä lehmänpaskalle. Sanon sen olevan täysin mahdollista ja siirryn lämpimään suihkuun.
      Nukkumaan tullessaan isäntää kysyy, muistanko tilanneeni kengittäjän huomiseksi. Sanon, että nyt muistan. Samoin muistan, että heinäverkko on kateissa ja minulla ei taida olla yhtään ehjää loimea.
      No, eihän ne siellä loimia arvostele.
      Toivottavasti.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Jokaisessa meissä asuu pieni pyromaani

Vein kevään ensimmäiset pyykit tänään ulos kuivumaan. Kelejä olisi ollut aikaisemminkin, mutta jotenkin on vain nopeampaa ripustaa pyykit suoraan koneesta narulle. Päivällä tuuli oli vielä aika rajun raikasta ja mietin lakanoita ranulle viritellessäni, joudunko etsimään pyykit Pikkusaarenkydön laitametsiköstä. Luoteesta tuleva tuuli vie pyykit Pikkusaarreen, harvemmin pyyhkivä itätuuli veisi ne Kuoppapellolle.
      Narulla ovat kuitenkin pysyneet, kun illanhämyssä menen niitä hakemaan. Itäinen taivas on alkanut tummeta, lännessä Kuoppapellon metsänreunan päällä näkyy kaistale punaista auringonlaskua. Metsän takaa kuuluu joutsenten kaklatusta. Yritän saada niitä silmiini äänen lähetessä. Peltoaukiomme sattuu usein joutsenten lentoreitin alle. Suuria lintuja on hienoa seurata kun ne lentävät kouvukujan päällä. Siipien lyöntien äänet kuuluvat selvästi. Tänäiltana joutsenista näkyy vain tumma siluetti sahalaitaisen metsän reunan yllä, kun ne lentävät vasten laskevaa aurinkoa.
      Pyykit ovat kylmiä, mutta kuivia kun kerään niitä taitellen pyykkikoriin. Hyvälletuoksuvat lakanat ovat sileitä. Näitä lakanoita ei tarvitse silittää. Sileä, tuulelta tuoksuva lakana sängyssä saa mielen rauhalliseksi. Peiton alle kaivautuu kuin turvaan, saa vetää peiton leukaan asti ja antaa unen tulla.
      Valkoiset lakanat tuntuvat vaalenevan aina keväällä, kun niitä pääsee paistamaan auringossa. Kirjopyykin värit alkavat hehkua.

Sormet kohmettuvat. Siisti lakanarullapino antaa kiitostaan pykkikorista.
      Pihatolta kuuluu sonnin kiljahduksia. Pojilla alkaa olla kevät mielessä. Vastapäisessä häkissä olevien hiehojen kiimat saavat sonnit heräämään. Herra Isoherra, siitossonnimme Hiawatha, on hiljaa ja antaa nuorempien möyrästää. 402 oli poikunut viimeyönä. Pitää aamulla tarkistaa, että se imee kunnolla.
      Saan pyykit koriin, nostan sen lonkalleni ja kävelen pihamaalle. Lumen alta on paljastunut lasten kadoksissa olleita leluja. Kattila, paistinpannu, pullapitko ja croisantti. Liukurin kahva näkyy isännä traktorilla kasaaman mäenlaskupaikan juurelta. Vanha lantakola pötköttää jo sulaneella kohdalla nurmikolla. Poikamme on alkanut tehdä peltotöitä, lantakola toimii aurana.
      Lasken pyykkikorin pihapöydälle ja jään haistelemaan kevättä. Sulavan lumen tuoksu sekoittuu kulottuneen heinikon hieman mädänneeseen hajuun. Märkä multa löyhähtää ja pihahietikon kivinen tuoksu kevätpuroineen tuo mieleen aavistuksen kesästä. Mutta jotain puuttuu. Vedän raikasta ilmaa keuhkohini. Tuoksun jättämä jälki pyörii mielessäni. Mikä se on? Mitä puuttuu? Tiedän, että vielä ei ole sen aika, mutta tuoksu kuuluu kevääseen. Se on jotain... mustaa... savua...
      Kulottunut heinä ojanpenkoilla on vielä märkää. Ei kestä enää pitkään, kun pääsen kulkemaan tulitikkujeni kanssa pitkin pientareita, rautaharava kumppaninani, pieni pelko takaraivossani. Enhän vain tänäkeväänä sittenkin polta isännän konehallia?

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Ei päivää ilman vasikkaa... tai kahta

Herään säpsähtäen. Uni oli todellisen tuntuista. Kuuma ja kaunis kesäpäivä kesti koko unen ajan. Liftasin poikki Suomen. Tai ainakin yritin liftata. Suurin osa matkasta piti kävellä, mukana ollut juoma uhkasi loppua ja janotti kamalasti. Joensuun ja Kontiolahden väliltä löytyi ihana kauppa, jossa seinät olivat täynnä kaulakoruja, rannerenkaita, huiveja ja ja kaikkea mitä nainen voi kuvitella tarvitsevansa. Kaupan pitäjä hommasi viimeiselle 70 kilometrille rekkakyydin.
      Vilkaisen kelloa. 7.20. Päässä jyskyttää. Olen taas nukkunut selälläni. Tuntuu kuin koko yö olisi mennyt persiilleen. Alkuyön oli närästänyt. Iltapalaksi nautittu mämmi sokerilla ja kermalla höystettynä ei näköjään sopinut ruuansulatuselimistölleni. Rennietä en löytänyt koko talosta. Tietenkään.
     Täydellistä. Hiivatinmoinen närästys, toimintarikkaat unet ja selällään nukuttu yö takaavat todella levänneen ja energisen olon koko päiväksi.
      Kuiskaan isännälle lähteväni katsomaan onko 272:n vasikka saanut syötyä.

Yö on pysynyt plussan puolella ja aamu on yhtä harmaa kuin pääni sisus. Koivukuja on vellillä ja pihaton piha on jäinen. Kumisaappaat nuljahtelevat ilkästi epätasaisella alustallaan ja kävely muuttuu ankkamaisen sipsuttavaksi.
      Elukat ovat hereillä ja hamuavat pöydältä viimeisiä heinänrippeitä kieli venyen ja tehden taidokkaita koukkaisuja. Aiemmin syntyneet vasikat ovat aamupalalla. Osa yrittää terävän näköisenä syödä heinää, tai paremminkin heinän kortta. On jotenkin ihmeellistä miten paljon nopeammin emon alla olevat oppivat märehtijöiksi kuin samanikäiset yksineläjät tai ryhmäkarsinalaiset. Esimerkki vaikuttaa, naudoillakin.
      272:n vasikka nukkuu. Utareet näyttävät täysiltä. Nostan vasikan ylös ja nautinnollisesti venytellen vasikka hakeutuu avustamanani tissille. Imupaikka löytyy paljon helpommin kuin eilenillalla, mutta vasikka vaikuttaa jotenkin toistaitoiselta. Etutissit tyhjenevät vauhdilla, taaimmaiset ovat sen verran lyhyet ja alhaalla, että niiden tyhjentäminen vaatii vielä tekniikan kehittymistä.

Hevosille vettä kantaessani huomaan Sirmon purkaneen aitaa, taas kerran. Eikä nyt ole riittänyt pelkkä purkaminen. Lautaviritelmäni on katkaistu. Tallin takaseinä on remontissa ja olen pitänyt hevosia poissa paikalta pitkällä laudalla, mutta nuorimmainen tammoista saa rakennelman purettua aina uudelleen.
      Ihan niinkuin piruuttan. Tai ainakin minusta tuntuu siltä.
      Käyn kourallisen nauloja ja lisää lautaa. Hakkaan puutavaraa kiinni vähän joka suuntaan Sirmon katsoessa tarkasti vierestä. Sen naamalla on viattoman ihmettelevä ilme, eikä se varmaan ymmärrä puoliakaan jupinoistani.
      Ehkä parempi, ettei ymmärräkkään.

Lapset syövät yökkäreissään aamupalaa kun pääsen sisälle. Vihjaisen isännälle, että puolen tunnin päästä olisi lähdettävä viemään lapsia hoitoon. En oikein jaksaisi tänäaamuna kuunnella normaaleja "en halua" ja "missä minun vaatteet on" keskusteluja. Isäntä huomaa hieman tuohtuneen mielialani ja auttaa saamaan lapset ajoissa turvaistuimiin.
      Olen liukastellut tuskin paria minuuttia jääsohjoisella tiellämme, kun isäntä soittaa. Kerron ilahtuneeni suunnattomasti näin pikaisesta ikävästä, mutta isännällä ei kuulu olevan ikävä mielessä. Hän kertoo pihalla näkyvän vasikan, joka yrittää jaloilleen. Ihmettelyyni, mikä siellä nyt on poikinut, hän vastaa miehiseen tyyliin, että lehmä varmaan sinne on poikinut. No enpä olisi millään arvannut!
      Vasikan on täytynyt olla jo silloin hangella kun kävin pihatolla. Lehmien talvitarha on sen verran kumpuilevaa, että jokainen kohta ei koivukujalle näy. Enkä sitä ollut autostakaan huomannut, vaikka tähän aikaan vuodesta lehmiä tulee vahdittua toisella silmällä koko ajan.
      Matka hoitopaikkaan kestää parikymmentä minuuttia ja siinä ajassa isäntä saa lehmän vasikoineen sisälle ja pääsee aloittamaan syöttöpuuhat.
      Kotimatkalla kuulen vasikan syöneen ja emän olevan 423. Vasikan sukupuoli ei ollut vielä selvinnyt.

Poikimakarsinat ovat jälleen täynnä ja 423 joutuu odottamaan vasikkansa kanssa, kun isännän kanssa teemme tilaa. Tuulikin ja Rypäleen vasikat saavat korvamerkit ja siirtyvät pihaton toiselle reunalle isompaan karsinaan ja laumaan. Emät kulkevat kiltisti vasikoittensa perässä. Olisipa siirtely syksyllä yhtä helppoa!
      423 pääsee omaan karsinaan ja toinen varataan Kookokselle, Rypäleen pikkusiskolle. Kookos pelasti nahkansa viime keväänä teurasjonosta, jonne se oli tuomittu erittäin hankalan ja epämiellyytävän luonteensa vuoksi. Syksyllä punnituksen aikaan se yritti tosissaan porttien yli. Noinkohan se pysyy poikimakarsinassa? Käytös ei talven aikaan ole tasaantunut.
      Toinen teurasjonosta otettu on 615, Kullan vasikka nimeä vailla, koska teraasta oli kyse. 615 on poikinut jo ja vaikuttaa ihan asialliselta.
      Kookos arveluttaa niin isäntää kuin minua. Kädet kyynärpääitä myöten ristissä toivomme sen tekevän pienen ja pirtsakan lehmäsen.

Puolen päivän aikaan vien hevosille vettä. Aitakyhäelmäni näyttää olevan pystyssä. Hähää! Taisin onnistua tällä kertaa paremmin. Vilkaisen samalla pihatolle ja nään Kookoksen seisovan ovella häntä pystyssä ja heijaavan itseään puolelta toiselle. Nytkö se jo poikii? Huudan isännälle, että mennään. Jos hiehon saisi vaikka vahingossa tuosta ovelta sisälle.
      Tietysti Kookos on ehtinyt siirtyä kauemmaksi ovelta kun pääsemme pihatolle. Pää pystyssä ja takaset levällään se hiipii kauemmaksi pellolle. Hiehoon katsomatta ja olevinaan ihan muissa tarkoituksissa yritän kiertää sen eteen. Onnistun ja saan Kookoksen käännettyä pihatolle päin. Isäntä häviää nurkalta. Pihatossa on poikimattomia päiväunilla kun pölähdämme sisälle. Joudumme suorittamaan hieman äkkiliikkeitä saadaksemme vain Kookoksen pysymään sisällä. Lopulta hieho luiskahtaa avoimesta portista poikimakarsinaan.
      Isännän mättäessä lapiolla turvetta loossiin, Kookos etsii porteista ylimenopaikkaa. Isäntä totetaa hieholle, että et sinä kyllä enää tuossa tilassa minnekkään hyppää. Vaikka isäntä heittää pussista papuja, Kookos pysyy syödessään epäluuloisen näköisenä. Kuinkahan tuon kanssa käy? Auttamaan voi mennä vasta sitten kun hieho ei pääse ylös. Ja jos vasikka ei ime, emä tulee päälle.
      Kädet on edelleen ristissä.
      Jätämme hiehon omiin oloihinsa ja lähdemme omiin hommiin. Minä kirjoittamaan ja isäntä valmistelemaan sonnanajoa.

Olen juuri lähdössä hakemaan lapsia, kun isäntä tulee kahville. Sorkat ovat näkyvissä ja eivät ihan pienetkään. Kookos nousee heti pystyyn kun häkkiä lähestyy. En voi auttaa asiaa, lapset on haettava sekä oivariinia. Kuiva leipä ei maistu meille ollenkaan. Isäntä ei ole huolissaan, ehdin kyllä takasin vasikkaa syöttämään. En minäkään siitä syöttämisestä ole huolissaan, mutta jos vasikka on iso ja joutuu vetämään. Olisi parempi saada hieho käsittelyhäkkiin kuin antaa sen voimien hiipua niin vähiin, että pääsee auttamaan. Isäntä sanoo tekevänsä parhaansa.
       Saan lapset hoidosta pikavauhtia kyytiin ja oivariinin lisäksi sieppaan kaupasta mukaan jugorttia iltapalaksi. Puolijuoksua takaisin autoon ja soittamaan isännälle, mikä on tilanne. Tilanne on hyvä. Kookos on poikinut itse ja tehnyt pienen lehmävasikan. Luojalle kiitos! Kookos huutaa vasikalle ja pyrkii puskemaan. Nuolee kuitenkin, kun vain malttaa. Utareet ovat sen verran korkealla, että vasikan pitäsi löytää ne ihan itse.
      Huokaisen helpotuksesta.

Kotona puen lapsille kuravaatteet ja lähden kameran kanssa pihatolle. Kookos huutaa ja nuolee, vuoronperään. Huuto kovenee aina kun vasikka yrittää ylös. Vasikka olisi valmis tissille, mutta häkkiin en uskalla mennä. Otan katuharjan ja sillä takapuolesta auttamalla saan vasikan jaloilleen. Kookos puskee vasikan kumoon. Kiellän lehmää ja nostan vasikan uudelleen ylös.
      Lapset ilmestyvät katsomaan uusia vasikoita. Heinää kannetaan ja riiputaan niskatuen päällä hihkuen. Kookos hermostuu lisää. Joudun lopulta käskemään lapset takaisin pihaan.
      Vasikka horjuu tissille, mutta Kookos väistelee. Katuharjaa apuna käyttäen saan sen pysymään paikallaan, mutta kun imeminen alkaa, Kokoos potkaisee vasikan kumoon. Kiellän kovemmalla äänellä. Onneksi vasikka on pirteä, eikä anna periksi. Kun kunnon lutkutus alkaa kuulua, Kookos rauhoittuu ja ilme muuttu levollisemmaksi. Potkimenenkin loppuu.
     Kuvailen pätkiä kameralla ja siirryn sitten katsomaan muita vasikoita. 272:n vasikka ei ole syönyt ja ohjaan se tissille. Vasikka vaikuttaa edelleen toistaitoiselta, kuin unohtaisi välillä mitä sen pitää tehdä. 424:n vasikka on jo vanha tekijä. Yrittää välillä käydä 272:n luona, mutta lehmä puskee vieraan vasikan pois. 423:n vasikasta en ole varma on se syönyt lisää, mutta eihän se ole vielä kuin muutaman tunnin ikäinen.
      Kaivan taskustani lehmävihkon ja päivitän kirjanpidon. 423 vasikan sukupuoli on vieläkin epäselvä.
      Tuvalle kävellessäni huomaan päänsäryn loppuneen.