Tänään maatilalla

Kommenttien kirjoittaminen pitäisi nyt onnistua kaikilta.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

21.4.2015 Hulluutta ilmassa

Sahurin piti tulla viikko sitten keskiviikkona. Ja sitten sen piti tulla viikonloppuna. Eihän meillä ollut paikat kunnossa ja tulo siirrettiin maanantaiksi. Hyvästä odotuksesta huolimatta sahuria ei näkynyt. Lopulta kun sahaaja saatiin vastaamaan puhelimeen, hän ilmoitti olevansa sairas. Tauti kuului olevan sitä luokkaa, että sanoin isännälle, ettei sahuria nähtäisi meillä vielä viikkon. Isäntä myönteli ja sanoi sahurin tulevan keskiviikkona.
      Tämä tapahtui maanantaina 20.4. Asia oli selvä. Söimme vastapaistetut leivät ja kahville varatun mustikka piirakan.

Aikaisemmin olimme sairastuneen räkätautiin, poikamme, tyttäremme ja minä. Isäntä ei sairastunut. Olisi voinut sairastua, vaikka ihan huvikseen. Olisi helpottanut jotenkin minun oloani.
      Ilmoitin Sirmon näyttelyyn. Tarkoituksena olisi saada jonkilainen rakennearvio kaksivuotiaasta suomenhevostammasta.

Kun tuijotan kalenteria tiistaiaamuna 21.4. ja suunnittelen hommiani, totean näyttelyihin olevan vielä viikon verran aikaa. Ehtisin hyvin saamaan varsan näyttelykuntoon ja sahurikin ehtisi pois alta, joten isäntäkin pääsisi näyttelyihin lasten kanssa. Uudet leipomuksetkin ehtisin tehdä ihan hyvin.
      Kaikki vaikutaa oikein hyvältä niin kauan kunnes isäntä tuumaa, että toivottavasti saadaan kaikki sahattua huomenna, että päästään ylihuomenna sinne näyttelyihin. Tai voisinhan tietysti ottaa lapset sinne mukaan, jos en hoitajaa niille löytäisi.
      Siis mitä?
      Sahurihan tulee vasta viikon päästä! Ei kuulemma tule, kun se tulee huomenna, keskiviikkona. Jaa. Eihän se toistaalta haittaa. Paremmin ehditään sinne näyttelyihin ensiviikolla. Leipoa vain pitäisi. Isäntä keskeyttää ajatukseni kysymällä, etteikö ne näyttelyt olekaan ylihuomenna, eikös silloin ole 23.4.?
      Voi Luoja! Eikä! Eihän se voi olla! Vilkaisu kellon päivyriin todistaa isännän olevan oikeassa.
      Onpa kivaa! Minulta on viety kokonainen viikko jonnekin. Varsa on kuin räjähdyksen jäljiltä, ja mistä minä saan hoitajan, jos sahaus jatkuu viellä torstaina? Aivot lyövät tyhjää. Miten olen voinut sotkea päivät näin täysin? Kyllähän muutaman päivän heitto on ihan mahdollista ja normaaliakin, mutta että kokonainen viikko!
      Millä helkkarilla minä saan sen varsan siistiksi?

Aamupäivän siivoamme lasten kanssa pihoja. Poikamme ajaa roskia polkutraktorin etukuormaajalla vanhaan ojaan. Eleet ratissa ovat kuin isällään. Lastauspaikka on rinteessä. Käsijarrun virkaa toimittaa kivi takarenkaan takana. Ajon ajaksi käsijarru nostetaan lokasuojan päällä olevaan lokeroon.
      Roskienkeräysreissulla päätän kokeilla, onko konehallin vieressä oleva, kulottunutta heinää täynnä oleva ojanpätkä jo kuiva. Haistelen tuulensuuntaa ja kaivan samalla tulitikkuja taskustani. Kasaan kuivaa heinää nipuksi ja raapaisen tulitikkuun tulen.
      Kulottunut heinä ahmaisee tulen iloisesti ja alkaa levitä vastatuuleen pikkuhiljaa. Levitän tulta lehtiharavalla tienvarteen. Ojan toisella puolella on ruohonleikkurilla leikattu nurmikko, toista reunaa rajaa koivukujalla kulkeva tie. Ojan toinen pääty loppuu konehallin hiekkaiseen pihaan. Ainoina varjeltavina ovat ojan toisessa päässä olevat ruusupuskani.
      Märällä ojanpohjalla tuli palaa kituliaasti, mutta roihahtaa suurempaan liekkiin noustessaan kuivaa penkkaa. Savu haisee ja tuhka tuoksuu. Puuskittainen tuuli saa kulon hehkumaan oranssina.
      Lapset katsovat äidin touhuja tuulen yläpuolelta ja kysymyksiä satelee. Mistä tuli on tehty? Miksi ruoho menee mustaksi? Kasvaako ruoho enää uudestaan? Miksi harava ei pala? Miksi tuli on kuumaa?
      Kumpa osaisi vastata kaikkiin kysymyksiin.
      Tulella ei saa leikkiä, poikamme toteaa. Äänestä kuulen hänen muistelevan viimesyksyistä saunamökkimme paloa, jota katselimme, makuuhuoneemme ikkunasta aamuyöllä. Sanon hänen olevan oikeassa ja selitän, mitä pitää ottaa huomioon kulottaessa nurmikoita.
      Tuli on kuulemma kaunista. Vilkaisen poikaamme. Hän tuijottaa lumoutuneena liekkejä.
      Niinpä.
      Jokaisessa meissä asuu pieni pyromaani.

Ruuan jälkeen pakkaan lapset autoon ja lähden etsimään läheisestä kirkonkylästä Sirmolle harjanselvitysainetta. Sitä ei tietenkään löydy. Soitan isännälle, jonka muistan olevan menossa Saarijärvelle pakkaamaan lihaa, että toisi ainetta Agrista. Jollain siihen varsaan on näköä saatava.
     Puhelun aikan isäntä sanoo karhun tulleen taas meidän puollelle tietä. Kevät tuo mukanaan karhut ja koska satumme asumaan ikiaikaisen kulkureitin varrella, olemme oppineet seuraamaan jälkiä hyvinkin tarkaan. Isäntä on aamulla lanannut tien ja jäljet näkyvät hyvin. Suurin osa niistä on meillepäin. Ärsyttää.
      Jo viime kesänä karhu kulki pitkin sähköpaimenen vartta. Jäljistä päätelleä tämä nalle taitaa olla sama tyyppi.
      Isäntä lupaa soittaa riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaajalle. Jos vaikka saatasiin karkotuslupa. Hevoset on yötäpäivää pihalla, samoin osa emoista. Ja kesällä pitäisi saada koko karja pihalle. Ärsyttää.
      Ei meillä aikaisemmin ollut ongelmaa karhuista. Ei tietenkään, kun ei ollut karhujakaan. Nyt kannan noustessa lisääntyvät ongelmatkin. Pyyntiluvat ei vain tahdo nousta samassa suhteessa.

Päiväettoneen jälkeen paistan sahaporukalle leipää ja kääretortun. Jospa ne säilyisivät huomiseen.
      Iltaruuan jälkeen olisi vielä ruokittava kanat, hevoset ja lehmät. Pihatolla totean heinien hävinneen. Ruokapöydällä on vain 165 Massikka rehuvaunu perässä. Jaa. Isäntä varmaan meinaa jakaa ruuat Saarijärveltä tultuaan. Hän tietää miten mielelläni käsittellen 165:sta, jossa ohjaustehostimena toimii vain hartiat.
      Potkiessani heinänrippeitä huomaan poikimattomien häkissä paskakäytävällä olevan märän ja likaisen vasikan. Emä ja jälkeiset ovat vieressä. Vasikka tärisee. Eipä ole emä nuollut. 566 on poikinut kyllä kaksi kertaa aikaisemminkin, että homman pitäsi olla kyllä tuttu. Poikimiset ovat olleet aika rankkoja ja jotain traumoja on voinut tietysti jäädä. On 566:lla nimikin, mutta jostain syystä en saa sitä millään päähäni.
      Kiipeän niskatuen yli nostamaan vasikkaa jaloilleen. Emä on asiasta erimieltä. Sylki suusta lentäen se ölisee ja meinaa tulla päälle, kun vain yritänkin koskettaa vasikkaa. Tämä tästä nyt vielä puuttui. Ei riitä että emäntä sekoilee, lehmätkin vielä hulluuntuu!
      Soitan isännälle, jos hän vaikka sattuisi olemaan kotimatkalla. Puhelin hälyttää kuitenkin turhaan. Soitan anopilla ja appiukolla saadakseni apujoukkoja. Pyydän heitä tuomaan saippuakuplia puhaltavat lapsetkin pihatolle.
      Appiukko vahtii emää rui'un kanssa, kun anopin kanssa raahaamme vasikan askel kerrallaan poikimakarsinaan. Loppumatkan joudumme viemään vetämällä vasikan kieltäydyttyä yhteistyöstä. Toppatakissa tulee kuuma, housut paskaantuvat ja hihat saavat ruskean vivahateen. Miten vasikka voi painaakkin näin paljon? Appiukolla on täysi työ pitää emä tarpeeksi kaukana.
      Lopulta emä ja vasikka ovat omassa lokerossaan ja pyydän apujoukkoja poistumaan. Jos vaikka emäkin rauhottuisi. Mutta ei. Vasikka tärisee eikä nouse ylös. Ei tietenkään, kun emä ei nuole.
      Aikani seurattua otan kättäpitempää ja päätän yrittää saada vasikan ainakin jaloilleen. Emä mölisee joka kerta kun kosken vasikkaan ja yrittää tulla päälle, mutta uskoo sentään kun komennan kovemmin. Antaa jopa hangata hännän päältä kepillä. Tästä rohkaistuneena yritän vasikkaa tissille, mutta joka kerta kun kumarrun tarjoamaan vasikalle sormea, emä yrittää päälle. Avukseni hakemistani alumiinitikkaistakaan ei ole apua.
      Ahdistan irtoaidoilla emää pienempään tilaan. Jos saisin vasikan tissille aidanraosta. Tätä emän hermot ei kestä ollenkaan ja kun vasikka lopulta pyörähtää emän jalkoihin pitkälleen, luovutan. Saan emän huijattua pois poikimakarsinasta. Käännän vasikan parempaan asentoon emän riehuessa portin takana. Lähden lämmittämään hätävaramaitoa.
      Lapset leikkivät hiekkalaatikolla kun huristan polkupyörällä pihaan. Koivukuja on kuivunut ja matka pihatolle ja takaisin taittuu polkien huomattavasti nopeammin kuin kävellen.
      Teen lapsille iltapalaa, soitan mummon skypeen ja sulatan pikavauhtia 423:lta lypsettyä hätämaitoa. Lasken luuttusankoon lämmintä vettä saadakseni pidettyä juomavehkeet lämpimänä pihatolle saakka. Köytän sangon turvaistuimeen ja huristan takasin pihatolle.
      Vasikka on jaloillaan ja juo mielellään tarjoamani maidon. Emä vauhkoaa aidan takana ja sylki lentää päällemme. Kysyn emältä, hermostuttaako. Hähää. Etpähän mahda mitään.
      Palautan irtoaidat paikoilleen ja lasken emän vasika luo. Ero on tainnut tehdä hyvää, koska emä alkaa nuolla. Vasikka hamuaa tissille, Emä kuitenkin väistelee ja vasikka luovuttaa. Harmi. Olisi niin helppoa tuossa vaiheessa saada vasikka tissille. Mutta minkäs teet.
     Antaisin vasikalle mielleläni enemmänkin maitoa. Kokemuksesta kuitenki tiedän, jos vasikka saa mahansa täyteen, sama juottohomma on edessä aamulla. Vasikka on tyytyväinen, eikä lähde etsimään juomaa. Vajaasta litrasta se kuitenkin saa tarvitsemansa vasta-aineet ja lisäaikaa imupaikan löytämiseen.
      Jospa se virkistyisi levättyään.
      Soitan mummolle tulevani pian.

Olen lähdössä pihatolta kun isäntä saapuu. Selvitän tilanteen ja yksimielinen päätös on, että 566 ei meillä tee enää uusia vasikoita. Parempiluontoisia hiehoja on kasvamassa.
      Ruokin hevoset ja kanat, jotka istuvat jo orrella. Ne keikistelevät päätään ja katsovat ihmeissään, mitä oikein touhuan. No, ompahan ruoka aamuksi valmiina.
      Sisällä lapset piirtävät mahallaan lattialla. Kaikki on mennyt hyvin.
      Ohikulkiessaan isäntä kysyy, haisenko minä lehmänpaskalle. Sanon sen olevan täysin mahdollista ja siirryn lämpimään suihkuun.
      Nukkumaan tullessaan isäntää kysyy, muistanko tilanneeni kengittäjän huomiseksi. Sanon, että nyt muistan. Samoin muistan, että heinäverkko on kateissa ja minulla ei taida olla yhtään ehjää loimea.
      No, eihän ne siellä loimia arvostele.
      Toivottavasti.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Jokaisessa meissä asuu pieni pyromaani

Vein kevään ensimmäiset pyykit tänään ulos kuivumaan. Kelejä olisi ollut aikaisemminkin, mutta jotenkin on vain nopeampaa ripustaa pyykit suoraan koneesta narulle. Päivällä tuuli oli vielä aika rajun raikasta ja mietin lakanoita ranulle viritellessäni, joudunko etsimään pyykit Pikkusaarenkydön laitametsiköstä. Luoteesta tuleva tuuli vie pyykit Pikkusaarreen, harvemmin pyyhkivä itätuuli veisi ne Kuoppapellolle.
      Narulla ovat kuitenkin pysyneet, kun illanhämyssä menen niitä hakemaan. Itäinen taivas on alkanut tummeta, lännessä Kuoppapellon metsänreunan päällä näkyy kaistale punaista auringonlaskua. Metsän takaa kuuluu joutsenten kaklatusta. Yritän saada niitä silmiini äänen lähetessä. Peltoaukiomme sattuu usein joutsenten lentoreitin alle. Suuria lintuja on hienoa seurata kun ne lentävät kouvukujan päällä. Siipien lyöntien äänet kuuluvat selvästi. Tänäiltana joutsenista näkyy vain tumma siluetti sahalaitaisen metsän reunan yllä, kun ne lentävät vasten laskevaa aurinkoa.
      Pyykit ovat kylmiä, mutta kuivia kun kerään niitä taitellen pyykkikoriin. Hyvälletuoksuvat lakanat ovat sileitä. Näitä lakanoita ei tarvitse silittää. Sileä, tuulelta tuoksuva lakana sängyssä saa mielen rauhalliseksi. Peiton alle kaivautuu kuin turvaan, saa vetää peiton leukaan asti ja antaa unen tulla.
      Valkoiset lakanat tuntuvat vaalenevan aina keväällä, kun niitä pääsee paistamaan auringossa. Kirjopyykin värit alkavat hehkua.

Sormet kohmettuvat. Siisti lakanarullapino antaa kiitostaan pykkikorista.
      Pihatolta kuuluu sonnin kiljahduksia. Pojilla alkaa olla kevät mielessä. Vastapäisessä häkissä olevien hiehojen kiimat saavat sonnit heräämään. Herra Isoherra, siitossonnimme Hiawatha, on hiljaa ja antaa nuorempien möyrästää. 402 oli poikunut viimeyönä. Pitää aamulla tarkistaa, että se imee kunnolla.
      Saan pyykit koriin, nostan sen lonkalleni ja kävelen pihamaalle. Lumen alta on paljastunut lasten kadoksissa olleita leluja. Kattila, paistinpannu, pullapitko ja croisantti. Liukurin kahva näkyy isännä traktorilla kasaaman mäenlaskupaikan juurelta. Vanha lantakola pötköttää jo sulaneella kohdalla nurmikolla. Poikamme on alkanut tehdä peltotöitä, lantakola toimii aurana.
      Lasken pyykkikorin pihapöydälle ja jään haistelemaan kevättä. Sulavan lumen tuoksu sekoittuu kulottuneen heinikon hieman mädänneeseen hajuun. Märkä multa löyhähtää ja pihahietikon kivinen tuoksu kevätpuroineen tuo mieleen aavistuksen kesästä. Mutta jotain puuttuu. Vedän raikasta ilmaa keuhkohini. Tuoksun jättämä jälki pyörii mielessäni. Mikä se on? Mitä puuttuu? Tiedän, että vielä ei ole sen aika, mutta tuoksu kuuluu kevääseen. Se on jotain... mustaa... savua...
      Kulottunut heinä ojanpenkoilla on vielä märkää. Ei kestä enää pitkään, kun pääsen kulkemaan tulitikkujeni kanssa pitkin pientareita, rautaharava kumppaninani, pieni pelko takaraivossani. Enhän vain tänäkeväänä sittenkin polta isännän konehallia?

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Ei päivää ilman vasikkaa... tai kahta

Herään säpsähtäen. Uni oli todellisen tuntuista. Kuuma ja kaunis kesäpäivä kesti koko unen ajan. Liftasin poikki Suomen. Tai ainakin yritin liftata. Suurin osa matkasta piti kävellä, mukana ollut juoma uhkasi loppua ja janotti kamalasti. Joensuun ja Kontiolahden väliltä löytyi ihana kauppa, jossa seinät olivat täynnä kaulakoruja, rannerenkaita, huiveja ja ja kaikkea mitä nainen voi kuvitella tarvitsevansa. Kaupan pitäjä hommasi viimeiselle 70 kilometrille rekkakyydin.
      Vilkaisen kelloa. 7.20. Päässä jyskyttää. Olen taas nukkunut selälläni. Tuntuu kuin koko yö olisi mennyt persiilleen. Alkuyön oli närästänyt. Iltapalaksi nautittu mämmi sokerilla ja kermalla höystettynä ei näköjään sopinut ruuansulatuselimistölleni. Rennietä en löytänyt koko talosta. Tietenkään.
     Täydellistä. Hiivatinmoinen närästys, toimintarikkaat unet ja selällään nukuttu yö takaavat todella levänneen ja energisen olon koko päiväksi.
      Kuiskaan isännälle lähteväni katsomaan onko 272:n vasikka saanut syötyä.

Yö on pysynyt plussan puolella ja aamu on yhtä harmaa kuin pääni sisus. Koivukuja on vellillä ja pihaton piha on jäinen. Kumisaappaat nuljahtelevat ilkästi epätasaisella alustallaan ja kävely muuttuu ankkamaisen sipsuttavaksi.
      Elukat ovat hereillä ja hamuavat pöydältä viimeisiä heinänrippeitä kieli venyen ja tehden taidokkaita koukkaisuja. Aiemmin syntyneet vasikat ovat aamupalalla. Osa yrittää terävän näköisenä syödä heinää, tai paremminkin heinän kortta. On jotenkin ihmeellistä miten paljon nopeammin emon alla olevat oppivat märehtijöiksi kuin samanikäiset yksineläjät tai ryhmäkarsinalaiset. Esimerkki vaikuttaa, naudoillakin.
      272:n vasikka nukkuu. Utareet näyttävät täysiltä. Nostan vasikan ylös ja nautinnollisesti venytellen vasikka hakeutuu avustamanani tissille. Imupaikka löytyy paljon helpommin kuin eilenillalla, mutta vasikka vaikuttaa jotenkin toistaitoiselta. Etutissit tyhjenevät vauhdilla, taaimmaiset ovat sen verran lyhyet ja alhaalla, että niiden tyhjentäminen vaatii vielä tekniikan kehittymistä.

Hevosille vettä kantaessani huomaan Sirmon purkaneen aitaa, taas kerran. Eikä nyt ole riittänyt pelkkä purkaminen. Lautaviritelmäni on katkaistu. Tallin takaseinä on remontissa ja olen pitänyt hevosia poissa paikalta pitkällä laudalla, mutta nuorimmainen tammoista saa rakennelman purettua aina uudelleen.
      Ihan niinkuin piruuttan. Tai ainakin minusta tuntuu siltä.
      Käyn kourallisen nauloja ja lisää lautaa. Hakkaan puutavaraa kiinni vähän joka suuntaan Sirmon katsoessa tarkasti vierestä. Sen naamalla on viattoman ihmettelevä ilme, eikä se varmaan ymmärrä puoliakaan jupinoistani.
      Ehkä parempi, ettei ymmärräkkään.

Lapset syövät yökkäreissään aamupalaa kun pääsen sisälle. Vihjaisen isännälle, että puolen tunnin päästä olisi lähdettävä viemään lapsia hoitoon. En oikein jaksaisi tänäaamuna kuunnella normaaleja "en halua" ja "missä minun vaatteet on" keskusteluja. Isäntä huomaa hieman tuohtuneen mielialani ja auttaa saamaan lapset ajoissa turvaistuimiin.
      Olen liukastellut tuskin paria minuuttia jääsohjoisella tiellämme, kun isäntä soittaa. Kerron ilahtuneeni suunnattomasti näin pikaisesta ikävästä, mutta isännällä ei kuulu olevan ikävä mielessä. Hän kertoo pihalla näkyvän vasikan, joka yrittää jaloilleen. Ihmettelyyni, mikä siellä nyt on poikinut, hän vastaa miehiseen tyyliin, että lehmä varmaan sinne on poikinut. No enpä olisi millään arvannut!
      Vasikan on täytynyt olla jo silloin hangella kun kävin pihatolla. Lehmien talvitarha on sen verran kumpuilevaa, että jokainen kohta ei koivukujalle näy. Enkä sitä ollut autostakaan huomannut, vaikka tähän aikaan vuodesta lehmiä tulee vahdittua toisella silmällä koko ajan.
      Matka hoitopaikkaan kestää parikymmentä minuuttia ja siinä ajassa isäntä saa lehmän vasikoineen sisälle ja pääsee aloittamaan syöttöpuuhat.
      Kotimatkalla kuulen vasikan syöneen ja emän olevan 423. Vasikan sukupuoli ei ollut vielä selvinnyt.

Poikimakarsinat ovat jälleen täynnä ja 423 joutuu odottamaan vasikkansa kanssa, kun isännän kanssa teemme tilaa. Tuulikin ja Rypäleen vasikat saavat korvamerkit ja siirtyvät pihaton toiselle reunalle isompaan karsinaan ja laumaan. Emät kulkevat kiltisti vasikoittensa perässä. Olisipa siirtely syksyllä yhtä helppoa!
      423 pääsee omaan karsinaan ja toinen varataan Kookokselle, Rypäleen pikkusiskolle. Kookos pelasti nahkansa viime keväänä teurasjonosta, jonne se oli tuomittu erittäin hankalan ja epämiellyytävän luonteensa vuoksi. Syksyllä punnituksen aikaan se yritti tosissaan porttien yli. Noinkohan se pysyy poikimakarsinassa? Käytös ei talven aikaan ole tasaantunut.
      Toinen teurasjonosta otettu on 615, Kullan vasikka nimeä vailla, koska teraasta oli kyse. 615 on poikinut jo ja vaikuttaa ihan asialliselta.
      Kookos arveluttaa niin isäntää kuin minua. Kädet kyynärpääitä myöten ristissä toivomme sen tekevän pienen ja pirtsakan lehmäsen.

Puolen päivän aikaan vien hevosille vettä. Aitakyhäelmäni näyttää olevan pystyssä. Hähää! Taisin onnistua tällä kertaa paremmin. Vilkaisen samalla pihatolle ja nään Kookoksen seisovan ovella häntä pystyssä ja heijaavan itseään puolelta toiselle. Nytkö se jo poikii? Huudan isännälle, että mennään. Jos hiehon saisi vaikka vahingossa tuosta ovelta sisälle.
      Tietysti Kookos on ehtinyt siirtyä kauemmaksi ovelta kun pääsemme pihatolle. Pää pystyssä ja takaset levällään se hiipii kauemmaksi pellolle. Hiehoon katsomatta ja olevinaan ihan muissa tarkoituksissa yritän kiertää sen eteen. Onnistun ja saan Kookoksen käännettyä pihatolle päin. Isäntä häviää nurkalta. Pihatossa on poikimattomia päiväunilla kun pölähdämme sisälle. Joudumme suorittamaan hieman äkkiliikkeitä saadaksemme vain Kookoksen pysymään sisällä. Lopulta hieho luiskahtaa avoimesta portista poikimakarsinaan.
      Isännän mättäessä lapiolla turvetta loossiin, Kookos etsii porteista ylimenopaikkaa. Isäntä totetaa hieholle, että et sinä kyllä enää tuossa tilassa minnekkään hyppää. Vaikka isäntä heittää pussista papuja, Kookos pysyy syödessään epäluuloisen näköisenä. Kuinkahan tuon kanssa käy? Auttamaan voi mennä vasta sitten kun hieho ei pääse ylös. Ja jos vasikka ei ime, emä tulee päälle.
      Kädet on edelleen ristissä.
      Jätämme hiehon omiin oloihinsa ja lähdemme omiin hommiin. Minä kirjoittamaan ja isäntä valmistelemaan sonnanajoa.

Olen juuri lähdössä hakemaan lapsia, kun isäntä tulee kahville. Sorkat ovat näkyvissä ja eivät ihan pienetkään. Kookos nousee heti pystyyn kun häkkiä lähestyy. En voi auttaa asiaa, lapset on haettava sekä oivariinia. Kuiva leipä ei maistu meille ollenkaan. Isäntä ei ole huolissaan, ehdin kyllä takasin vasikkaa syöttämään. En minäkään siitä syöttämisestä ole huolissaan, mutta jos vasikka on iso ja joutuu vetämään. Olisi parempi saada hieho käsittelyhäkkiin kuin antaa sen voimien hiipua niin vähiin, että pääsee auttamaan. Isäntä sanoo tekevänsä parhaansa.
       Saan lapset hoidosta pikavauhtia kyytiin ja oivariinin lisäksi sieppaan kaupasta mukaan jugorttia iltapalaksi. Puolijuoksua takaisin autoon ja soittamaan isännälle, mikä on tilanne. Tilanne on hyvä. Kookos on poikinut itse ja tehnyt pienen lehmävasikan. Luojalle kiitos! Kookos huutaa vasikalle ja pyrkii puskemaan. Nuolee kuitenkin, kun vain malttaa. Utareet ovat sen verran korkealla, että vasikan pitäsi löytää ne ihan itse.
      Huokaisen helpotuksesta.

Kotona puen lapsille kuravaatteet ja lähden kameran kanssa pihatolle. Kookos huutaa ja nuolee, vuoronperään. Huuto kovenee aina kun vasikka yrittää ylös. Vasikka olisi valmis tissille, mutta häkkiin en uskalla mennä. Otan katuharjan ja sillä takapuolesta auttamalla saan vasikan jaloilleen. Kookos puskee vasikan kumoon. Kiellän lehmää ja nostan vasikan uudelleen ylös.
      Lapset ilmestyvät katsomaan uusia vasikoita. Heinää kannetaan ja riiputaan niskatuen päällä hihkuen. Kookos hermostuu lisää. Joudun lopulta käskemään lapset takaisin pihaan.
      Vasikka horjuu tissille, mutta Kookos väistelee. Katuharjaa apuna käyttäen saan sen pysymään paikallaan, mutta kun imeminen alkaa, Kokoos potkaisee vasikan kumoon. Kiellän kovemmalla äänellä. Onneksi vasikka on pirteä, eikä anna periksi. Kun kunnon lutkutus alkaa kuulua, Kookos rauhoittuu ja ilme muuttu levollisemmaksi. Potkimenenkin loppuu.
     Kuvailen pätkiä kameralla ja siirryn sitten katsomaan muita vasikoita. 272:n vasikka ei ole syönyt ja ohjaan se tissille. Vasikka vaikuttaa edelleen toistaitoiselta, kuin unohtaisi välillä mitä sen pitää tehdä. 424:n vasikka on jo vanha tekijä. Yrittää välillä käydä 272:n luona, mutta lehmä puskee vieraan vasikan pois. 423:n vasikasta en ole varma on se syönyt lisää, mutta eihän se ole vielä kuin muutaman tunnin ikäinen.
      Kaivan taskustani lehmävihkon ja päivitän kirjanpidon. 423 vasikan sukupuoli on vieläkin epäselvä.
      Tuvalle kävellessäni huomaan päänsäryn loppuneen.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

272 vasikka kolmatta kertaa tissillä.

272 nauttii elämäntehtävästään.

424 vasikka on jo vanha tekijä.



7.4.2015

Maha täyteen, lajista riippumatta.

272 poiki lopultakin eilen illalla. Olimme isännän kanssa levittämässä turvetta kuivikkeeksi kun huomasimme lehmän ryystävän vesipäästä lorahtanutta nestettä. Poikimakarsinat olivat varattuja edellisten poikijoiden jäljiltä ja päätimme, että Rypäle, jonka emälinja on lähtöisin Rusinasta, on viettänyt tarpeeksi aikaa vasikkansa kanssa kahden ja on valmis siirtymään suurempaan laumaan. Vasikka ei tosin ollut yhtä valmis muuttoon ja luiskahti takaisin syntymäkotiinsa siitä ainoasta pienestä rei'ästä, jonka olimme jättäneet juomakupin kohdalle. Samasta rei'ästä tungin sen sitten takasin.
      Vanha rouva ei pitkään aikaillut päästyään omaan karsinaan vaan työnsi sorkat näkyville. Kalvot eivät olleet vielä puhjenneet. Sanoin isännälle kellon olevan kohta iltapala-ajan. Jos hän auttaisi vasikan maailmaan, niin ehtisin vielä viedä vasikan tissille ja pääsisin lasten kanssa nukkumaan. Isäntä ei ymmärtänyt kiirettäni. Ei vasikalla ole mikään hätä ja emän noustessa välillä pystyyn vasikka kääntyy paremmin oikeaan asentoon. No, enhän minä sitä vasikkaa niin ajatellutkaan, vaan omia laspiani. Sanoin soittavani mummolle ja laittavani iltapalan valmiiksi. Mummo osaisi sanoa mihin aikaan se syödään.
      Tuvassa leikkasin aamulla paistamastani leivästä viipaleet ja jätin pussiin. Sanoin skype-mummolle, että poikamme osaisi kyllä ne voidella ja saisi kaadettua maidon. Itse lähtisin vielä pihatolle.

      Isäntä oli puhkaissut kalvot ja sorkkien päällä oli tulossa turpa. Isäntä poisti kalvot turvan päältä ja aikamoinen riekale valahti vasikan suustakin. Annoin mukanani tuomat vetovaljaat isännälle ja sanoin, että kyllä sen nyt tuossa vaiheessa voi maailmaan kiskaista, ei sen enää tarvitse tekeytyä. Ja kyllä lehmääkin voi auttaa. Minua eivät synnytyksessä auttaneet vaikka yritin vedota siihen, että lehmiäkin autetaan. Eivät auttaneet, vaikka yli kaksi tuntia sitä pyysin. Lopulta kun kieltäydyin ponnistamasta, niin löysivät kuitenkin apuvälineitä ihan helposti. Enkä aiheetta apua ollut pyytänyt. Ei lehmän tarvitse sitä kokea, vaikka sorkista päätellen olisi poikinut auttamattakin.
      Sopivan kokoinen, yllättävän valkea, sonnivasikka luiskahti kylmään maailmaan emänsä nuoltavaksi muutamalla nykäisyllä. Jostain syystä emä keskittyi navan imemiseen oikein autuain ilmein. Varovasti kieltämällä sain imemisen loppumaan ja emää alkoi kiinnostaa varsinainen nuoleminenkin. Vasikka hytkyi ja yritti samantien ylös. Sanoin isännälle molempien selviävän helpommalla kun vähän autetaan.
      Vilkaisin kelloani. Puoli yhdeksän. Pitäisi nostaa vasikka ylös, että ehtisin tupaan. Hevosetkin olivat vielä ruokkimatta ja lehmille heinät jakamatta. Hämärtyvässä illassa isäntä kuului puhuvan puhelimeen. Karhuista ja paskanajosta. Mitäpä sitä muuta näin kevällä.
      Kiipesin niskatuen yli auttamaan vasikkaa ylös. Takajalat olivat aivan ristissä, eikä koordinaatiokyky ollut muutenkaan hääppöinen. Eipä tietenkään, puolituntia vanhalla vasikalla. Vartin päästä oltiin kuitenkin jo tissin lähellä. Mutta mikä ihme toisilla vasikoilla on?  Vaikka sormi kelpaa, niin vedin ei millään. Sen lisäksi vasikan pitäisi painautua luonostaan emää vasten ja kulkea eteenpäin. Mutta kun ei niin ei. Takaperin oli paljon helpompi kulkea ja vedin näytti suorastaan oksettavan. Ja kun lopulta sain vasikan oikeaan paikkaan ja asentoon, viimeiset viisi senttiä puuttuivat. Ei onnistu.
      Soitin isännälle ja annoin puhelimen koputtaa loppuun asti. Soitin uudelleen ja annoin kopuuttaa. Kolmas kerta tuotti tulosta ja isäntä ilmestyi työntämään vasikkaa takapuolesta. Mutta vasikka ei suostunut tissille, ei sitten millään. Kampesi vain emästä poispäin. Vaihdoimme puolta. Vasikka asettui huomattavasti parempaan asentoon ja alkoi imeä kun opastin oikeaan kohtaan.
      Voiko olla olemassa oikea- tai vasenkätisiä vasikoita? Miksi se emän toinen puoli on tosille helpompi? Toiset ei välitä puolesta mitään, mutta toisille se tuntuu olevan tärkeämpi. Hirvillä asiaa on tutkittu ja niillä on huomattu olevan eroja. Puun kiertäminen onnistuu toisilla hirvillä luonnollisemmin toiselta puolelta. Voiko vasikan puolisuuteen vaikuttaa kohdussa ollut asento? En tiedä.
      Vasikka kuitenkin joi etutissin tyhjäksi oikein reippaasti ja toinenkin puoli kelpasi paremmin.
      Mummo soitti välillä ja sanoin tyttäremme halunneen tietää, joko lehmä on poikunut. Sanoin vasikan olevan olevan tissillä ja tulevani kohta. Suosittelin tenaville hammasharjaa ja iltapesua, mutta olivat ilmoittaneet mummolle, että menevät iltapesulle vasta kun äiti ja isä tulee.
      Pesin käteni juomakupissa, oikaisin selkäni ja siirryin ruokapöydälle katsomaan vasikkaa. Vasikka yritti ottaa hyppyjä, mutta tuuskahteli välillä istualleen. Emä ynisi, kävi välillä nuolemassa vasikkaa ja palasi heinäkasalleen. Kello oli varttia yli yhdeksän. 272 ja vasikka pärjäisivät aamuun.
      Sanoin isännälle, joka oli jakamassa heinää, että juottaisi ja ruokkisi hevoset. Minun olisi mentävä. Kävisin aamulla katsomassa onko vasikka syönyt.
      Kännykkää en laittais tänäiltana tärisemään. Ei kukaan lehmistä ollut poikivan näköinen. Vaikka mistä näistä tietää. Eivät paljoa oireitaan levittele. Sen näkisi sitten aamulla.
      Lapset olivat syöneet iltapalan. Pöydällä oli tyhjä oivariinipaketti sekä pari puoliksi syötyä leipää, joiden päällä oli isot läjät Gotleria. Mahat olivat kuulemma täynnä.
      Ja sehän kaikilla lapsilla, lajista riippumatta, on pääasia.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Bloggari, tuntematon käsite emolehmille

Olen haaveillut blogin pitämisestä jo pitemmän aikaa. Tietotekniikka vain tuntuu ajannen ohi vauhdilla, eikä noista munista ole vielä kanaa neuvomaan, vaikka 3-vuotias tytär ja 5-vuotias poika antavatkin aika hyvää palautetta ja ohjeita. Viralliset kanat sen enempää kuin emotkaan, eivät taida ymmärtää senkään vertaa, vaikka niistä yritän täällä kertoakin. Sitäpaitsi kaikki kolme kanaa uhkasivat tehdä munalakon, juuri kun olivat päässeet muninnan alkuun.

Mutta jos tässä jotain saisi aikaiseksi. Maalaiselämä perheen kanssa sekä kissat, koirat, hevoset ja kanat tuovat elämään aikalailla vaihtelua.

Elämä korvessa on toisinaan varsin  mielenkiintoista.

6.4.2015

Aamu

Kännykkä tärisee kuuden aikaan. Silmät ummessa haparoin sen vaimeaksi ja samatien kömyän lämpimän peiton alta todelliseen maailmaan. Unimaailma on ollut villiä, vaikka kuu täyttyi jo lauantaina. Miksihän se kuu vaikuttaa uniinkin?
Isäntä, joka vahtii lehmiä myöhempään illlalla, jää vielä kuorsaamaan lasten kanssa. Vedän navetalle haisevat vaatteet päälleni ja otan aamupalaksi muutaman lusikallisen pashaa. Itsetehdyn pääsiäisruuan energiamäärä riittää pihatolle ja takasin helposti. Vedän toppahaalarin päällimmäiseksi ja lehmänsonnasta pinttyneet kumisaappaat jalkaan ja lähden ulos.

Yöllä on ollut pakkasta. Eilen lasten kanssa tehty pihapuro on kuivunut. Jäätynyt sohjo rapsisee kenkien alla ja heikkavelliksi jauhautunut koivukuja on kohmettunut. Aurinko on nousemassa Pikkusaarenkydön takaa. Noustessaan se on värjännyt yön aikana ilmestyneen pilvenreunan punaiseksi ja oranssiksi. Aamurusko lupaa illaksi sadetta. Muutama aikainen kevätlaulaja sirkuttaa puissa. Taitaa olla vielä vähän liian aikaista, lapset kävelivät hangella eilenaamulla ja vielä puolen päivän aikaan se kantoi aikuistakin.
Luonnonhiljaisen ja jotenkin odottavan idyllin rikkoo äkkiä kanalasta kuuluvan kukon kiekaisu. Rauhan häiritsijä!

Hevosten talvitarhan aita kulkee koivukujan reunaa. Sirvoke hirnuu minut nähdessään. Vai hirnuuko se vain kavereitaan? Omistaja ajattelee aina toivorikkaana hevosensa hirnuvan hoitajalleen. Yleensä turhaan.
Kissa ravaa vastaa nylkyhallin kohdalla.
- Missäs veljes on? Sitä ei oo taas näkyny pariin päivään, kyselen kissalta. Ei se vastaa. Kääntyy kehräten kulkemaan vierelle. Arempi veljensä ei juuri kehrää. Tältä tuo ääni tuntuu tulevan kuin automaatista.
Pihaton pihan sohjo on jäätynyt. Ovet ovat raollaan ja kuuntelen hetken aikaa, kuuluko mitään poikkeavaa. Ei kuulu. Kävelen varovasti sisälle ja etsin silmiini 272:n. Se kurja ei ole poikut vieläkään! Viikon se on ollut sisällä ja viikon olen joka aamu käynyt sitä katsomassa. Turhaan. Mitenkähän kauan se vielä pihtaa?
272 on karjamme vanhin lehmä. Punainen, ostovasikkana tilalle tullut angus. Tuleva poikiminen taitaa olla sen yhdeksäs. Vasikoita se on kuitenkin hoitanut jo yhdeksän maailmaan. Joukkoon on mahtunut yhdet kaksoset. Enkä minä sitä muuten niin vahtisi, mutta vetimet ovat onnettoman pienet emolehmälle. Pitäisi laittaa koko eläin pois, kun vain saisi hiehoja kasvatettua tilalle. Ja toisaalta 272 on hyvä luonteinen ja kasvattaa vasikkansa hyvin. Saa varmaan vielä jäädä meille.
Nyt lehmä seisoo makuupaikallaan, märehtii silmät ummessa ja nostelee välillä takajalkojaan. Häntä heilahtaa välillä, mutta riippuu peräpäätä myöten. Värkki on kyllä levinnyt, mutta valmista ei taida tulla. Huoh. Jokohan tänään?
Suurinosa lehmistä märehtii. Kuuluu ähkettä ja raskasta hengittämistä. Kolme viimeksi poikinutta ovat jalkeilla ja hamuavat heinää. Potkin sitä niille lähemmäksi. Välillä tuoreiden emien on käännyttävä ynymään vasikoilleen. Reippaampi liike ja pomppiminen aiheuttavat käskevämmän ja huolehtivamman äänen.
Kissa pyörii jaloissani ja kehrää, muttuu kuitenkin äkkiä tarkkaavaiseksi jää tuijottamaan ulos. Katson samaan suuntaan ja nään toisen veljeksistä ilmestyvän paikalle. Kissat, leikatut kollit, tervehtivät puskemalla toisiaan ja hännät kietoutuvat toistensa ympärille. Hyviä kissoja ne ovat. Työnsä ovat tehneet ja sitä vartenhan ne viisi vuotta sitten otettiinkin. Saman näköisiä ovat kuin emänsä. Pohjaväri on valkea ja laikut ovat vaalean ruskeita. En minä niitä erota vieläkään toisistaan muuten kuin että se laiskempi aina kotona ja aktiivisempi liikkuu hankkimassa ruokaa. Kesällä ne erottaa rakenteesta. Kun talviruokinta loppuu aktiivisempi on huomattavasti sutjakampi ja toinen oikeastaan vain lihoo.
Oli niillä nimetkin, kun kävin ne naapurista hakemassa. Pilli ja Pulla. Mutta ei niitä kukaan koskaan käyttänyt. Ja tuntuvat uskovan, kun pannuhuoneen ovelta huutelee kissoja syömään, vaikka ei nimellä kutsuisikaan.
Ei meillä kaikilla lehmilläkään ole nimiä. Isäntä ei niistä niin välittänyt enkä minäkään enää vanhoja alkanut nimeämään kun taloon tulin. Numeroilla kun oltiin opittu tuntemaan. Uudistukseen jäävät lehmäset olen kuitenkin nimennyt. Nimi kulkee samantyyppisenä kuin emän. Tärkeimpänä niistä mummoni karjasta lähtöisin oleva suku, joka muuttuu pikkuhiljaa ay:stä herefordiksi. Armas ja Armaksen vasikka Kulta. Kullan vasikat Muru ja tämänkeväinen Lempi.
Havahdun ajatuksistani ja totean seisovani turhaan ruokintapöydällä. Kaikki on hyvin.
Käveleksin koivukujaa pihaan. Laitumen takana varikset päästävät raakkukonsertin ja löyhähaukuinen itälaikanarttu Ajanka puhkeaa kiivaaseen haukkuun. Tyynessä ilmassa haukku kertautuu ja tuntuu kuin äänesssä olisi isompikin koiralauma. Haukku loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Varikset näkyvät liihottavan Porrassaarta kohti.
Päällimmäiset vaatteet jätän vanhaan pannuhuoneeseen ja päätän alustaa pienen sämpylätaikinan. Ehtii kohtota ja paistua siihen kun loput perheestäni heräävät.

1.4.2015

Poikiminen

Vien puolenpäivän aikaan lehmille ruokintahäkkiin paalin. Traktori liukastelee. Neliveto ei toimi vielkään vaikka remonttia tehty, niin paljon, että pyörre käy kukkarossa. Lehmät hamuavat liikkuvasta paalista heinää. Ajaessa tarkastan lehmien utareita. Osalla ei näy mitään, toisilla ovat puolitiessä täyttymistä. 408 on täyttänyt utareet valmiiksi. Poikii varmaan tänään, mutta vielä ei näy kiirettä olevan.
      Vilkaisen kelloa. Vielä pari tuntia ja sitten on haettava lapset hoidosta. Tekeytyköön 408 siihen asti. Tarkastan tilaanteen kylältä tullessa.

Kello on lähempänä puolta neljää, kun ajan autolla pihaton käytävälle. Lapset kyselevät miksi miksi mennään autolla sisälle asti. Kerron, etten halua säikyttää lehmää, jos se on poikimassa. Autoa lehmä säikkyy vähemmän kuin kävelevää ihmistä.
      408 on varannut karsinan nurkasta itselleen poikimapaikan. Vesipää on tullut ja riekaleita riippuu hännän alta. Seuraava vesipallo on tulossa. Sitä seuraa sorkat. Vieläkään ei ole emännällä kiirettä.
      Jätän lapset pihalle ja tyhjennän hevosten karsinat traktorin kauhaan. Aion viedä hevosten tähteet lehmien käytävälle ja laskea 408:n alas poikimaan. Hevosten tavara on sen verran kuivaa, että käy pohjalle. Päälle laitan turvetta. Huikkaan lapsille tyhjentäväni kauhan pihattoon ja laittavani aidat valmiiksi.
      Tyhjennän kauhan käytävälle ja käyn samantien toisen kauhallisen turvetta. Olkeakin olisi, mutta kun olen itse vahtimassa, niin uskallan laittaa kuivaa ja pölisevää turvetta. Saan vahdittua, ettei vasikka vedä pölyä keuhkoihinsa. Levitän kasan lapiolla ja alan suunnitella lehmän siirtämistä alas käytävälle.
      Muut lehmät siirtyvät kiltisti pihalle, mutta 408 alkaa heilua sinne tänne. Ulos tekisi mieli, mutta poikimapaikkaa ei voi jättää. Parempi niin. Kaikessa rauhassa saan lehmän ahdistettua käytävälle. Vielä pitäisi kehitellä jotain, ettei vasikka luiskahda toiseen karsinaan portin alta. Kaikki irtoaidat on jo varattu muissa poikmakarsinoissa. Pihalta löydän vanerin, jonka kötöstän kiinni kakkosnelosella ja liinalla väliporttiin. Kuuma on.
      Hurista traktorilla pihaan ja samalla soitan äidilleni, joutaisiko hän vahtimaan lapsia skypessä. Mieheni on pakkaamassa lihaa Saarijärvellä. Mummo lupaa olla lapsenlikkana. Keitän pikavauhtia lapsille kaurapuuroa ja lupaan pullat jälkkäriksi. Pikkukakkonen näkymään, mummo skypeen ja takaisin pihatolle.
      Sammutan traktorin ja kävelen varosvasti ruokapöydälle. 408 on makuulla, mutta nousee ylös huomattuaan minut. Laskeutuu kuitenkin takasin vain noustakseen kohta uudelleen ylös. Jokaisen nousun jälkeen on haisteltava, joko vasikka on ilmestynyt. Lehmän käydessä makuulle huommaan sorkkien kärkien näkyvän. Soitan mummole tilannetiedotuksen ja jään heinäkasan päälle odottamaan.
      408 alkaa ponnistamaan kunnolla. Supistukset tulevat kolmen-neljän sarjoissa ja jokainen ponnistus saa sorkat työntymään pitemmälle. Vaihdan paikkaa nähdäkseni paremmin ja huomaan, että sikiökalvo ei ole revennyt kunnolla. Pitäisi käydä repäisemässä ne rikki. Lehmä ei nouse enää vaikka siirryn karsinaan niskatuen yli. Lehmää katsomatta siirryn häntäpuoleen ja varovasti kyykistyen pääsen rikkomaan kalvot. 
      Sorkat ovat suuret. Vaikka 408 ponnistaa voimiensa takaa ja päästää muutaman älähdyksen, homma ei etene. Pitäisi vetää. Valjaat jäivät pannuhuoneeseen. Milläs sitten? Köyttä ja liinaa on käytössä irtoporteissa. Jokin niistä on otettava. Irroitan ohuen liinan ja teen siitä lenkit etusäärien ympärille. Lehmä tuntuu ymmärtävän mitä touhuan, eikä nouse ylös. Ponnistusten tahtiin vedän kädet punaisina. Olisihan jossain kai ollut rukkasetkin. Mutta saavat nyt sitten olla siellä jossain.
      Kieli ja turpa alkavat näkyä. Puhdistan sieraimet ja suun limasta. Pää teettättää toitä meillä molemmilla, mutta tulee esille pikkuhiljaa. Vasikan on oltava sonni. Turpa on suuri ja otsa on leveä kuin isommallakin eläimellä. Mielessä vilahtaa ajatus, ettei vain vasikka jäisi keuhojen kohdalta kiinni. Lavat tulevat esille ja 408 vetää henkeä. Ei saisi nyt pitää taukoja! Napanuora jää litistyksiin ja vasikka tukehtuu. Tumma, pyöreä silmä katsoo näkemättä mitään. Ponnista nyt! Lehmä ponnistaa ja vasikka luiskahtaa esille lonkkiin asti. Huokaisen ja oikaisen selkäni. Nyt ollaan jo voiton poulella! Puhdistan turpaa ja käännän vasikkaa parempaan asentoon. Odotan että lehmä nousee ylös, mutta lehmä vain ponnistaa ja ynähtelee. Kiinnitän toisen poisliuskahtaneen liinan silmukan paikoilleen ja vedän vielä vähän. Samantien kun takajalat luiskahtavat kylmään maailmaan, emä nousee vasikalleen ynyen ylös ja pöyrähtää nuolemaan vasikkaa.
      Irroitan liinat kädet vapisten ja pesen vetovehkeeni juomakupissa. Käsissä on punaiset rannut liinojen kohdalla. Sormet kohmeessa kiinnitän liinan omalle paikalleen pesen käsistäni kutittavan liman. Minun työni on melkein tehty.
      Istun heinäkasaan ja soitan mummolle. Lapset ovat kiltisti ja leikkivät dinosaurusta. Mummo on raatona, jota syödään.
      408 nuolee raivokkaasti vasikkaansa. Vasikka heiluu kielen liikkeiden mukana. Emä ynyy. Vasin kieli tekee imemisliikkeitä. Millähän minä saan tuon tissille? Vasikan paino on varmasti yli 50 kiloa. Emä on poikinut useamman kerran ja utareet riippuvat alhaalla.
      Vajaan tunnin kuluttua vasikka yrittää ylös. Emä ynyy voimakkaammin ja samalla perästä ruiskahtaa nestettä. Muutaman ylösnousuyrityksen jälkeen menen auttamaan vasikkaa. Kiire ei vielä olisi, mutta on jouduttava tekemään lapsille iltapalaa. Skypessä syöty raato ei paljoa mahaa taytä.
      Yritysten ja kaatumisten jälkeen vasikka seisoo jaloillaan ja saan ohjattua sen tissille. Sormea apuna käyttäen oikea paikka löytyy ja vasikka nieleksii ensimmäiset tärkeät ternimaidot. Kun imuvehje hukkuu, tarjoan uutta tilalle, niin kauan kuin vasikka sen suuhunsa huolii.
      Soitan mummolle, että vasikka on syönyt ja tulen pian tupaan.
      Mahansa täyteen saatuaan, vasikka yrittää ottaa pukkihyppyjä. Tuuskahtaa välillä mahalleen, mutta nousee reippaasti ylös. Annan 408:lle heinää ja jätän emän ja vasikan tutustumaan toisiinsa.
      Kävelen tuvalle tyytväisenä. Vielä olisi ruokittavat, hevoset ja koirat, sitten on omien perillisten vuoro.