Tänään maatilalla

Kommenttien kirjoittaminen pitäisi nyt onnistua kaikilta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kenkälusikka - emännän paras ystävä

Vaikka olen osannut ajaa traktorilla kymmenenvuotiaasta saakka, enkä muutenkaan ole vieroksunut konehommia, olen kyennyt välttelemään rehunjakovaunuamme viitisen vuotta, koko sen ajan minkä vaunu meillä on ollut. Terävänä olen kyllä neuvonut lomittajia vaunun käytössä, joten teoriassa tapahtuma on ollut hallussani.
      Varmoliftiä kyllä käytin silloin kun se meillä oli. Tosin vaihtelevalla menestyksellä. Kiireessä tuli haukattua liian isoja siivuja, eikä kone siitä oikein tykännyt.
      Tämä nykyinen vaunumme on Jeantill, johon mahtuu kaksi paalia. Nykyään jaamme vain yhtä paalia kerrallaan, koska takaluukun sylinterien varret ovat vääntyneet ja tästä syystä öljyn kulutus on on noussut varsin huomattavasti.
      Vaunun veturina on vanha 165 Massikka, jonka toinen etupallonivel on köytetty liinalla kiinni ja vivut vaihdekeppejä lukuunotamatta katkenneet. Ohjaus 165:ssa jumittaa kuin äitini niska. Ensin känntyy hyvin ja sitten ei ollenkaan, paitsi kaksin käsin kiskomalla. Ja kun jumituskohta on ylitetty, mennään taas toiseen äärilaitaan. Eteenpäin ajaessa jumittaminen ei juurikaan haittaa. Peruuttaessa ongelma on pahempi. Pitäisi katsoa olkapään yli, mutta kun samalla ei yllä molemmat kädet rattiin.
      Oman mielenkiintonsa peruuttamiseen jumittavan ohjauksen kanssa tuo kaksoiskytkin. Kytkimen ollessa alhaalla ulosotto ei pyöri eikä traktori liiku. Nostettaessa kytkin puoleenväliin, ulosotto pyörii, mutta traktori ei liiku. Kytkimen ollessa ylhäällä ulosotto pyörii ja traktori liikkuu. Kun se jumittuminen sitten sattuu peruuttaessa kohdalle ja vaunu kaartaa uhkaavasti vastapäistä elukkariviä, järkivähä käskee painamaan kytkimen pohjaan ja löysäämään kaasun. Tästähän seuraa tietysti vaunun tukkeutuminen, kun ulosotto pysähtyy kesken heinämällin.
      Kaikki tämä oli tiedossani kun tässä muutamana päivänä päätin ottaa härkää sarvista. Isäntä oli pakkaamassa leikkaamolla lihaa ja vaunussa odotti puolikas paali ohran olkea. Isäntä oli sanonut, että olikipaali ei saa konetta tukkoon ja niinpä kiipesin 165:sen penkille.
      Hyvin opeteltu teoria oli kantanut hedelmää. Paali levisi makuupaikoille ja kytkimen käyttökin alkoi onnistua, jopa peruuttaessa. Tästä innostuneena kävin ruokkimassa lapset ja soittamassa mummolle, josko hän olisi vähän aikaa lasten kanssa Skypessä. Yrittäisin jakaa myös heinäpaalin. Mummo lupautui lapsenvahdiksi ja innoissani huristin polkupyörällä pihatolle.
       Peruuttamista 165:lla hieman vieroksuvana, neuvottelin yhdistelmän pihaton perälle ja päätin jakaa heinät sen verran matelemalla, ettei pakkia tarvittaisi. Rullasin paalin vaunun takareunaan, ettei se heti alkuun tukkisi konetta. Ulosoton vipu ei tietenkään liikkunut ennen kuin sammutin traktorin. Samalla muistin käydä vetämässä vaunun kierrosten säätäjän heinäasetukselle.
      Ja sitten traktori käyntiin, torvi alaspäin, kierroksia ja kytkin puoleenväliin. Vaunu sylkäisi heinämällin ja alkoi pomppia ja heittelehtiä, mutta heinää torvesta ei tullut, vaikka siirsin paalin kiinni teriin. Oikeastaan koneen hytkyminen vain yltyi.
      Helvetti! Vaunu oli tukossa! Miten se voi olla, kun eihän siellä ollut heinääkään? Polkaisin kytkimen pohjaan ja rullasin paalin kauemmaksi. Vaunu lopetti pomppimisen.
      Kokeilin varovasti uudelleen. Pomppiminen alkoi jälleen entistä raivokkaampana ja traktori sammui.
      Nyt se olisi sitten kunnolla tukossa!
      Kaivoin ja revin torvesta heinät, kaikki mitkä ylsin. Sormenpäihin tuntui vielä heinää, mutta minkäs teet, kun olet kaksikymmentä senttiä liian lyhyt. Vaunun suunnittelija oli onneksi tehnyt pienen luukun torven juureen. Luukusta mahtui yksi käsi repimään loput heinät torvesta ja heinää heittävien siipien välistä. Yllättäen heinät irtosivatkin helposti ja otsalampulla tiirailemalla totesin myllyn tyhjäksi. Vain yhden siiven väliin oli jäänyt heinää kunnollinen möykky, joka esti heinää heittävän lietson pyörimisen.
      Jahas. Tämän takia isäntä oli itsekin hakannut vanhalla sylinterin varrella samaisesta pienestä luukusta. Sylinterin varsi oli muistaakseni vanhasta paskakoneestamme ja minua paljon pitempi. Tiesin olevani kuin itikka tukin toisessa päässä, jos yrittäisin samaa keinoa kuin mieheni. Pihaton seinänvarresta löysin käsivarteni mittaisen putkenpätkän, jolla arvelin saavani iskuun sen verran voimaa, että näkisin alkavatko siivet pyöriä.
      Ensimmäinen isku oli voimaton ja enemmen sellainen kokeileva. Toiseen iskuun keräsin jo vähän voimaa. Isku olikin aika hyvä, paitsi että putki ei osunut kohteeseensa ja luiskahti kädestäni kadoten koneen sisuksiin.
      Voi Luoja. Vain minulle voi käydä näin. Työnsin käteni korvaa myöten luukusta ja kopeloin vaunun sisuksia. Turhaan. Olemattomasta otsalampustani ei ollut juurikaan hyötyä ja näkyvyyden esti muutenkin tehokkaasti luukun alareunaan asennettu lippa. Konttasin koneen alle ja odotin löytäväni pohjasta luukun, josta pääsisi käsiksi vaunun mahanaluseen.
      Totesin ääneen koneen olevan varmasti miesten suunnittelema. Alta ei löytynyt minkäänlaista luukkua. Ei vaikka kuinka etsin. Vain miehet voivat suunnitella koneen, jonka sisälle ei pääse millään. Pitäisihän jokaisessa koneessa olla jonkinlainen aukko, josta pääsee käsiksi koneen sisälle joutuneisiin vieraisiin esineisiin. Mutta ei. Miehet eivät yksinkertaisesti ajattele kuin naiset.
      Seuraavaksi suunnittelin paalin tiputtamista pois kyydistä. Tämänkin totesin turhaksi, koska en millään yltäisi vaunun syvimpään kohtaan paalia repivien terien yli.
      Ratkuisuna olisi koukku. Joku koukku, jolla voisin kopeloida missä putki on. Eihän se nyt kovin kaukana voinut olla. Ainoa koukku, jonka tiesin meillä olevan, oli kalojen koukkaukseen tarkoitettu.
      Huristin tuvalle ja selitin mummolle, että heinänjako taitaa vähän kestää, Ja vaikka en saisi heiniä jaettua, olisi minun saatava se saamarin putki sieltä vaunun sisältä pois. Sitä en voisi enkä ilkeäisi isännälle jättää.
      Naulakosta parempaa otsalamppua etsiessäni, silmäni sattuivat pitkään kenkälusikkaamme. Otin sen mukaani. Ainahan kaksi koukkua olisi parempi kuin yksi.
      Aitasta en hyvistä yrityksistä huolimatta löytänyt kalakoukkua. Olisiko avio-onneni kenkälusikan varassa? Onnen pystyin helposti kuvittelemaan säröille, jos joutuisin  isännälle soittamaan, että kun hän joskus ennen puolta yötä tulee kotiin niin heiniä ei saa jaettua ennen kuin kaivaa putken sieltä vaunun mahasta ja hakkaa sylinterin varrella siivet liikkeelle.
      Pistin kaiken toivoni kenkälusikan päässä olevaan koukkuun.
      Paremmalla lampulla ja korokkeeksi raahaamani pölkyn avulla pääsin näkemään luukusta paremmin koneen sisälle. Putki pötkötti yllättävän lähellä ja tehtävä olisi ollut suhteellisen helppo ilman aukon alareunassa olevaa lippaa. Tartuin kenkälusikkaan ja aloin ujuttaa sitä aukosta kohti putkea. Samalla mielessäni välähti kuva isännästä kaivamassa pienestä aukosta putkea ja kenkälusikkää sekä kaikenlaisia muita koukkupäisiä keppejä, jotka olisin onnistunut tiputtamaan samasta aukosta putken kaveriksi.
      Vedin kenkälusikan varovasti takaisin ulos. Lusikkaan olisi saastava naru, jolla voisin sen kiskoa pois vaunun uumenista. Sinnehän se ilmanmuuta luiskahtaisi jossain vaiheessa. Tarkastellessani lusikkaa, huomasin sen koukunpuoleisessa päässä rei'än. Lusikan täytyi olla naisten suunnittelema. Tosin reikä oli väärässä päässä, mutta eihän kukaan voi olla täydellinen. Naroa solmiessani, mietin onko paalinarua tähän tarkoitukseen koskaan käytetty. Moneen muuhun siitä oli apu saatu.
      Punoin paalinarun ranteeni ympärille ja aloin kopeloida koukulla putkea. Putki löytyikin helposti ja alkoi nousta kohti aukkoa. Vaihdoin varovasti lusikan toiseen käteen ja kurkotin toisella kohti putkea. Tunsin putken sormissani. Nähnyt sitä en millään, koska korvani oli kiinni aukossa. Vielä vähän varovaista nostoa, osin narusta vetämällä ja putki luiskati takasin alkuperäiselle paikalleen. Uusi yritys ja sama lopputulos. Helkkari. Muutakaan vaihtoehtoa en keksinyt putken nostoon, joten oli vain yritettävä uudelleen. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Kerta toisensa jälkeen putki luiskahti sormistani, ja lopulta luiskati möys kenkälusikka koneen pohjalle. Vedin varovasti paalinarusta, mutta mitään ei tapahtunut. Tiirailin otsalampulla pimeyteen ja totesin narun kulkevan aika lähellä teriä, mutta ehkä kuitenkin tarpeeksi kaukana. Vedin kovemmin ja lusikka alkoi liikkua. Ja kuinka ollakkaan, lusikan mukana nousi putki. Touhutessani olin saanut narun pyörähtämään kaksi kertaa putken ympärille ja putken reunassa oleva rosoinen kohta toimi stopparina narulle.
      Leveästi hymyille vedin putken ja kenkälusikan ulos vaunun uumenista.
      Homma ei kuitenkaan ollut vielä selvä. Kone oli edelleen tukossa. Vaihtoehtoja miettiessäni soitin isännälle ja kysyin kuin muina miehinä, että kumpaan suuntaan sillä sylinterin varrella olisi hakattava, ylös vain alas. Isäntä murahteli aikansa, selvitti  lyömäsuunnan ja kysyi lopulta, oliko traktori pysynyt käynnissä, vaikka oli mennyt tukkoon. Sanoin traktorin pääasiassa olleen käynnissä. Mieheni kuului huokaisevan helpotuksesta. Käski laittaa ulosoton vivun ajoulosottoasentoon ja ajaa eteenpäin kovilla kierroksilla. Niin hän kuulemma nykyään tukokset selvitti. Sanoin yrittäväni.
      Parilla kunnon rytkäyksellä tukos irtosi. Huokaisin helpotuksesta. Jätin traktorin käymään ja keräsin tavarani käytävältä. Suljin luukun ja ja reiluilla kierroksilla aloin jakaa heinää. Varovasti paalia syöttämällä ruokapöydälle ilmestyi suhteellisen nätti rivi heinää.
      Levitettyäni paalin, soitin mummolle että kaikki on hyvin. Hikeä löyhytellen poljeskelin takaisin tuvalle.
      Putken ja kenkälusikan tarinan kerroin isännälle vasta seuraavana päivänä.
      Isäntä nauroi vallan makeasti touhuilleni.