Tänään maatilalla

Kommenttien kirjoittaminen pitäisi nyt onnistua kaikilta.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Munankasvatuksen sietämätön helppous

Siitä lähtien kun tulin taloon emännäksi, olen haaveillut omista kananmunista. Edellisellä kotikylälläni oli munankasvattaja, jonka kaikki sata kanaa saivat juoksennella päivät vapaina. Munat olivat makeita, tuoreita ja leipomiseen erittäin erittäin hyviä. Ongelmana oli vain kaikkien munien löytyminen. Kaikki sata eivät ehtineet munia aamulla sisälle ennen ovien aukaisua.
      Asettuminen taloon, lasten teko ja moni muu tekosyy viivytti omien kanojen hankkimista seitsemän vuotta.
     Viime kesänä pyysin tuttua emäntää, jolta olin munia usein hakenut, haudottamaan minulle muutaman tipusen. Emäntä suostui sillä ehdolla, että otan myös kaksi kanaa, jotka hän oli valinnut hautojiksi.
      Kesken viimeisten heinäkiireiden emäntä soitti ja kertoi haudonnan alkaneen. Munia hän oli hieman vaihdellut kanojen alle, ettei sattuisi kaikki ihan samaa sukua olemaan. Oletettu luovutus olisi syyskuun alussa.
      Minulle tuli kiire. Olimme lähdössä Koilismaalle mökille linnunmetsästyksen alussa lomalle. Isäntä pesi kätensä koko kanahommasta. Hän ei voinut kuulemma sietää kanoja. Mainitessani, että munat kuitenkin kelpaisivat, hän sanoi kanan ja munan olevan kaksi ihan eri asia.

Aloin suunnitella kanalaa vanhaan navettaan. Navetassa oli edelleen toimiva paskakone ja suunnittelin rakentavani kanalan siten, että orsi tulisi paskakourun päälle. Siivoaminen olisi silloin paljon helpompaa. Lantakourun päällinen oli hyvä paikka kanalalle myös entisen sontaluukun, tai paremminkin oven takia. Ovesta voisin laskea kanat navetan taakse. Navetan seinän ja lantalan väliin jäi maapohjainen "kuilu", jonka pystyisin helposti kattamaan ulkoilutilaksi. Kanalasta suunnitteli pari- kolme metriä kanttiinsa oleva koppia ja lantalanpuoleiselle seinälle laittaisin ikkunan.
      Asia tuntui helpolta. Niinkuin sanotaan, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
      Paitsi kun ikkunanreikää tehdessä huomaa navetan takaseinän alaosan olevan laho. Appiukko oli aikoinaan tehnyt navetaan pikalaajennuksen. Runko oli kakkosnelosesta, ulkona oli lautavuori, välissä muovi ja villa, sisällä filmivaneri.
      Purkaminen oli helppoa. Vanha sontaovi lähti irti repäisemällä, filmivanerit samoin eikä tiukassa olleet ulkoseinän laudatkaan. Villat hiiret olivat tuhonneet lähes täysin. Suurempi ongelma oli saada uudet kakkosneloset lahonneiden runkotolppien tilalle. Onneksi lahonnutta ulkoseinää ei jäänyt paljoa korjattavaksi. Oviaukko vei seinästä oman osansa, samoin ikkuna.
      Eikä isäntäkään malttanut työmaalta poissa pysyä. Ikkuna laitettin yhdessä paikoilleen ja monta muutakin kohtaa isäntä kävi tekemässä.
      Ulkoseinän eristämisen jälkeen sain avukseni poikamme kummitädin, jonka onnistun puhumaan piiaksi heinätöihin ja jäämään taloon vielä joksikin aikaa heinätyksen jälkeenkin. Kanala  sai nimekseen Munala, ja yhdessä totesimme, ettei mikään eikä kukaan ole niin viisas kuin nainen. Paitsi että mekään emme kyenneet ratkaisemaan, millainen vaneri olisi pitänyt sahata sisäseinäksi kohtaan jossa lattia viettää pois päin navetan seinästä ja katto viettä kohti navetan seinää. Luultavasti kyse olisi ollut jonkinlaisesta suunnikkasta.
      Onneksi isäntä malttoi pysyä poissa sisäseinien vanerien laittamisen aikoihin...

Kaikken mittavirheiden jälkeen Munala valmistui aikataulussa. Lantakourun päälle asensin orren, isäni teki vierailunsa aikana kulmapenkin, hiekkaa varasin pesuvatiin ja kutteria sekä olkea lattialle.
      Kanoja lähdin hakemaan hirvenlihapakatti mukanani. Rivakoin ottein emäntä keräsi kanat laatikoihin. Harmaalla kanalla oli yksi tipu mukanaan, ruskealla kolme. Molemmat perheet matkustivat uuteen kotiinsa reijitetyissä pahvilaatikoissa.
      Kanat kotiutuivat nopeasti. Ruskea oli selvä pomo ja harmaa väisteli piiloon penkin alle. Pitkät ajat istuin Munalan ja ovella seurasin kanaperheitä. Tiput matkivat emoaan kaikessa, syömisessä ja liikkeissä. Myös arvojärjestys periytyi emolta. Kuin yhteisestä sopimuksesta perheet ruokailivat eri aikoihin. Ruokakuppiin kannoin kaikki ruuantähteet ja vihreää heinää niin pitkään kuin sitä riitti. Kaurahiutaleet muodostivat perusravinnon.
      Orrella linnut eivät nukkuneet. Sinne ne nousisivat vieroitettuaan poikaset. Siihen asti makuupaikaksi kelpasivat penkki ja penkin alunen. Tiput viettivät yönsä emojen höyhenissä. Orrelle nousua kuitenkin odotin malttamattomana. Muninta alkasi, kun tiput olisi vieroitettu.
      Tai ainakin olisi pitänyt alkaa.
      Eräänä amuna löysin kaikki kanalintuni orrelta. Tiput olivat yrittäneet kaivautua emojensa höyheniin. Näky oli aika koominen ja samalla se sai ihmettelemään kuinka munahommassa tulisi lopulta käymään.
      Toki poikaset aikanaan luopuivat emojen höyhenistä, mutta muninta ei kuitenkaan alkanut.
      Siirsin penkeille syksyllä lasten kanssa tekemäni kopit ja tein puusta valkoisen pesämunan. Maalasin sen jopa valkoiseksi.
      Ei auttanut.
      Ostin oikein munitusrehua ison säkillisen.
      Ei auttanut sekään.
      Anoppi neuvoi lisäämään valoa, oltiinhan jo marraskuulla.
      Serkkuni kertoi maatiasten pitävän talvella taukoa muninnasta.
      Uhkasin aloittaa kanojen puristelun, jos munia ei alkaisi tulla.
      Tyttäreni lupasi pidellä paistinpannua alla.
      Ruskean kanan kaikista poikasista kasvoi komeita tummankirjavia kukkoja, harmaan kanan tipu paljastui mustaksi kanaksi.
      Joku neuvoi vähentämään kukkoja.
      Luovutin ja annoin kanojen olla munimatta.

Olisihan sitä tietysti voinut perehtyä kanakirjallisuuteen ja Googlettakin tietoa, mutta ajattelin että katsotaan nyt pimein aika. Jos valon lisääntyessä ei tapahtuisi mitään, palauttaisin kanat alkuperäiseen kotiinsa toimimattomina.

Ja kuinka ollakkaan! Helmi-maaliskuun vaihteessa, kun kukuoilla oli ollut äänenmurros, löysin ensimmäisen munani. Suuri se ei ollut, mutta eihän pieni kana kovin suurta voi tehdäkkään. Sileäkuorinen ja ruskea, ensimmäinen omakasvattama muna. Olin ylpeä itsestäni! Vaikka olin kyllä salaa samaa mieltä kuin isäntä. Sillä rahalla, joka Munalaan oli käytetty, olisi ostettu iso pino munia kaupasta. Mutta ei tietenkään yhtä hyviä!
      Jonkin aikaa munia oli vain yksi. Lintujen eleistä päätellen munija ruskea kana. Seuraavana aloitti harmaa ja puolivuotiaana lopulta musta. Kukot kasvoivat ja komistuivat. Yksi niistä näytti jäävän pienemmäksi isoimman hoidellessa kanat.
      Kukkojen kasvaessa ilmipiiri Munalassa alkoi käydä varsin kireäksi ja aika-ajoin kiihkeäksi. Useamman kerran puhuin isännälle, että kiekujia pitäsi harventaa. Päitten katkaisua viivästytti isännän kanainho ja minun myötäsyntyinen pelkoni kyseistä toimitusta kohtaan. Vaikka isäntä vannoi, ettei lyö vesurilla sormilleni kukon ollessa pölkyllä, en oikein päässyt irti pelostani.
      Tarjoilin kukkoja milloin kenellekin ja lopulta isännä sukulainen innostu laittamaan kukot pataan. Höyhenensä pienin ja suurin kukoista  sai luovutta kalaperhojen tekemiseen.

      Munat tekivät kauppansa. Poikamme, joka ei kaupan muniin ollut koskenut, innostui omista munista. Isäntä paistoi ja keitti munia, minä leivoin. Vain kolmevuotias tyttäremme hieman vieroksui munia.
      Vaikka munat kelpasivat isännälle oikein hyvin, ei hänestä kanojen hoitajaa tullut, yrityksistäni huolimatta. Kahdesti hän on käynyt niitä yksin ruokkimassa ja kahdesti olen saanut pyydystää kanan navetasta takaisin yksiöönsä. Kanat kuulemma tunkevat väkisin ovesta ulos. Ehkä hoidettavat jotenkin vaistoavat hoitajan mielipiteen asiasta. Itse en ole moista ongelmaa huomannut. Jos joku linnuista käykin navetan puolella, tulee se itse kiltisti takasin.

      Samoihin aikoihin, kun kukkojen poistaminen alkoi olla ajankohtaista, ruskea pääti ruveta hautomaan. Jostain syystä harmaa ja musta kana lopettivat munimisen. Vaihdoin pesämunan toiseen koppiin ja uskolla keräsin ne harvat munat, jotka pesiin ilmestyvät. Meille riitti kolme kanaa ja tipuja en halunnut, ainakaan vielä. Joka aamu nostin kanan kopista ja reilun viikon päästä tilanne normalisoitui.
      Seuraavan hautomista yritti harmaa kana. Toisin samat toimenpiteet kuin ruskean kanan kohdalla ja tilanne palautui normaaliksi. Vähämunainen aika kesti pari viikkoa.
      Hautojista sitkein on kuitenki nuori musta kana. Se on istunut tyhjässä pesässä kohta kaksi viikkoa. Toisilla kanoilla toimineet keinot eivät ole mustaan kanaan tepsineet. Joka päivä nostan sen kuitenki pois kopistaan syömään. Ja nälkä sillä vaikuttaa olevankin. Luonnetta kanassa tuntuu olevan. Muutaman terävän nokkaisun jälkeen olen pitänyt hansikkaat kädessä lintua siirrellessäni. Vaikka musta kana hautoo, harmaa ja ruskea ovat munineet koko ajan.

Toissailtana pahat aavistukset alkoivat nostaa päätään. Munalan orrella istui pelkkä kukko. Musta istui omassa kopissaan, ruskea ja harmaa olivat survoutuneet toiseen koppiin. Nostelin kanat lattialle ja löysin parihautomosta kaksi munaa.
      Eilen illalla kukko vaikutti jotenkin yksinäiseltä kanojen lyyhöttäessä kopeissaan. Musta oli edelleen omassa pesässä, toisessa kopissa haudottiin parina. Nostelin jälleen kanat lattialle ja keräsin munan, Sen yhden ainoan kappaleen, jonka löysin kahden kanan alta.

Olen aina luullut, että kanojen hoitaminen ja niiden psyyke on jotenkin yksinkertaista. Syksyllä alkanut munankasvattaminen on kuitenkin tuonut mukanaan paljon ajateltavaa ja opittavaa kanoista. Vaatimaton lintu, jota usein käytetään munien massatuotantoon, nykyään kyllä jo ihan hyvissä olosuhteissa, on osoittautunut minua viisaammaksi.

Kävin äsken ottamassa kuvia Munalasta.

Hyvistä yrityksistäni huolimatta, en löytänyt yhtään munaa.



Parihautomo

Musta kana omassa yksiössään.

Parihautomo ilman koppia.

Kanat on nostettu syömään. Musta kana suunnittelee paluuta koppiinsa.
Kukko on jotankin yksinäinen.



keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Kirjoittaminen vaatii aikaa

Valitettavasti näin keväällä työt alkavat haitata harrastuksia. Kirjoittaminen on mielessä, mutta aika katoaa horisonttiin.

Lehmät ovat pääasiassa poikineet. Kaksi pihtaa, lienevätkö tiineinäkään. Tähänatsisena saldona on 16 sonnia ja 4 lehmästä. Ei tarvitse miettiä mitkä hiehot otetaan uudistukseen. Sattuvat vaan olemaan semmoisita emistä, jotka olisivat voineet tehdä sonnivasikan. Mutta aina ei saa mitä tilaa.

Varsan kanssa kävin näyttelyssä. Hevoskoulussa opitut keinot olivat kaikki käytössä ja sain kuin sainkin karvan kuntoon ja hevosen asiallisen näköiseksi! Varsa palkittiin II-palkinnolla ja oli ikäluokkansa paras. Olkoonkin, että ikäluokassa oli vain neljä varsaa, mutta sininen rusetti ja kivennäissäkki lämmittävät kummasti mieltä.
      Kunhan ehdin, voin kirjoittaa hevosen valmistelemisesta näyttelyihin, kun kaikki keinot ovat sallituja.
      Loimet onnistuin riisumaan sen verran piilossa, ettei niitä tainnut kukaan nähdä...


Videon taustalla kuuluva selostus koskee edellistä varsaa. Varsan hätäinen kävely johtuu raipasta, joka heilui sivullani.