Tänään maatilalla

Kommenttien kirjoittaminen pitäisi nyt onnistua kaikilta.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

21.4.2015 Hulluutta ilmassa

Sahurin piti tulla viikko sitten keskiviikkona. Ja sitten sen piti tulla viikonloppuna. Eihän meillä ollut paikat kunnossa ja tulo siirrettiin maanantaiksi. Hyvästä odotuksesta huolimatta sahuria ei näkynyt. Lopulta kun sahaaja saatiin vastaamaan puhelimeen, hän ilmoitti olevansa sairas. Tauti kuului olevan sitä luokkaa, että sanoin isännälle, ettei sahuria nähtäisi meillä vielä viikkon. Isäntä myönteli ja sanoi sahurin tulevan keskiviikkona.
      Tämä tapahtui maanantaina 20.4. Asia oli selvä. Söimme vastapaistetut leivät ja kahville varatun mustikka piirakan.

Aikaisemmin olimme sairastuneen räkätautiin, poikamme, tyttäremme ja minä. Isäntä ei sairastunut. Olisi voinut sairastua, vaikka ihan huvikseen. Olisi helpottanut jotenkin minun oloani.
      Ilmoitin Sirmon näyttelyyn. Tarkoituksena olisi saada jonkilainen rakennearvio kaksivuotiaasta suomenhevostammasta.

Kun tuijotan kalenteria tiistaiaamuna 21.4. ja suunnittelen hommiani, totean näyttelyihin olevan vielä viikon verran aikaa. Ehtisin hyvin saamaan varsan näyttelykuntoon ja sahurikin ehtisi pois alta, joten isäntäkin pääsisi näyttelyihin lasten kanssa. Uudet leipomuksetkin ehtisin tehdä ihan hyvin.
      Kaikki vaikutaa oikein hyvältä niin kauan kunnes isäntä tuumaa, että toivottavasti saadaan kaikki sahattua huomenna, että päästään ylihuomenna sinne näyttelyihin. Tai voisinhan tietysti ottaa lapset sinne mukaan, jos en hoitajaa niille löytäisi.
      Siis mitä?
      Sahurihan tulee vasta viikon päästä! Ei kuulemma tule, kun se tulee huomenna, keskiviikkona. Jaa. Eihän se toistaalta haittaa. Paremmin ehditään sinne näyttelyihin ensiviikolla. Leipoa vain pitäisi. Isäntä keskeyttää ajatukseni kysymällä, etteikö ne näyttelyt olekaan ylihuomenna, eikös silloin ole 23.4.?
      Voi Luoja! Eikä! Eihän se voi olla! Vilkaisu kellon päivyriin todistaa isännän olevan oikeassa.
      Onpa kivaa! Minulta on viety kokonainen viikko jonnekin. Varsa on kuin räjähdyksen jäljiltä, ja mistä minä saan hoitajan, jos sahaus jatkuu viellä torstaina? Aivot lyövät tyhjää. Miten olen voinut sotkea päivät näin täysin? Kyllähän muutaman päivän heitto on ihan mahdollista ja normaaliakin, mutta että kokonainen viikko!
      Millä helkkarilla minä saan sen varsan siistiksi?

Aamupäivän siivoamme lasten kanssa pihoja. Poikamme ajaa roskia polkutraktorin etukuormaajalla vanhaan ojaan. Eleet ratissa ovat kuin isällään. Lastauspaikka on rinteessä. Käsijarrun virkaa toimittaa kivi takarenkaan takana. Ajon ajaksi käsijarru nostetaan lokasuojan päällä olevaan lokeroon.
      Roskienkeräysreissulla päätän kokeilla, onko konehallin vieressä oleva, kulottunutta heinää täynnä oleva ojanpätkä jo kuiva. Haistelen tuulensuuntaa ja kaivan samalla tulitikkuja taskustani. Kasaan kuivaa heinää nipuksi ja raapaisen tulitikkuun tulen.
      Kulottunut heinä ahmaisee tulen iloisesti ja alkaa levitä vastatuuleen pikkuhiljaa. Levitän tulta lehtiharavalla tienvarteen. Ojan toisella puolella on ruohonleikkurilla leikattu nurmikko, toista reunaa rajaa koivukujalla kulkeva tie. Ojan toinen pääty loppuu konehallin hiekkaiseen pihaan. Ainoina varjeltavina ovat ojan toisessa päässä olevat ruusupuskani.
      Märällä ojanpohjalla tuli palaa kituliaasti, mutta roihahtaa suurempaan liekkiin noustessaan kuivaa penkkaa. Savu haisee ja tuhka tuoksuu. Puuskittainen tuuli saa kulon hehkumaan oranssina.
      Lapset katsovat äidin touhuja tuulen yläpuolelta ja kysymyksiä satelee. Mistä tuli on tehty? Miksi ruoho menee mustaksi? Kasvaako ruoho enää uudestaan? Miksi harava ei pala? Miksi tuli on kuumaa?
      Kumpa osaisi vastata kaikkiin kysymyksiin.
      Tulella ei saa leikkiä, poikamme toteaa. Äänestä kuulen hänen muistelevan viimesyksyistä saunamökkimme paloa, jota katselimme, makuuhuoneemme ikkunasta aamuyöllä. Sanon hänen olevan oikeassa ja selitän, mitä pitää ottaa huomioon kulottaessa nurmikoita.
      Tuli on kuulemma kaunista. Vilkaisen poikaamme. Hän tuijottaa lumoutuneena liekkejä.
      Niinpä.
      Jokaisessa meissä asuu pieni pyromaani.

Ruuan jälkeen pakkaan lapset autoon ja lähden etsimään läheisestä kirkonkylästä Sirmolle harjanselvitysainetta. Sitä ei tietenkään löydy. Soitan isännälle, jonka muistan olevan menossa Saarijärvelle pakkaamaan lihaa, että toisi ainetta Agrista. Jollain siihen varsaan on näköä saatava.
     Puhelun aikan isäntä sanoo karhun tulleen taas meidän puollelle tietä. Kevät tuo mukanaan karhut ja koska satumme asumaan ikiaikaisen kulkureitin varrella, olemme oppineet seuraamaan jälkiä hyvinkin tarkaan. Isäntä on aamulla lanannut tien ja jäljet näkyvät hyvin. Suurin osa niistä on meillepäin. Ärsyttää.
      Jo viime kesänä karhu kulki pitkin sähköpaimenen vartta. Jäljistä päätelleä tämä nalle taitaa olla sama tyyppi.
      Isäntä lupaa soittaa riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaajalle. Jos vaikka saatasiin karkotuslupa. Hevoset on yötäpäivää pihalla, samoin osa emoista. Ja kesällä pitäisi saada koko karja pihalle. Ärsyttää.
      Ei meillä aikaisemmin ollut ongelmaa karhuista. Ei tietenkään, kun ei ollut karhujakaan. Nyt kannan noustessa lisääntyvät ongelmatkin. Pyyntiluvat ei vain tahdo nousta samassa suhteessa.

Päiväettoneen jälkeen paistan sahaporukalle leipää ja kääretortun. Jospa ne säilyisivät huomiseen.
      Iltaruuan jälkeen olisi vielä ruokittava kanat, hevoset ja lehmät. Pihatolla totean heinien hävinneen. Ruokapöydällä on vain 165 Massikka rehuvaunu perässä. Jaa. Isäntä varmaan meinaa jakaa ruuat Saarijärveltä tultuaan. Hän tietää miten mielelläni käsittellen 165:sta, jossa ohjaustehostimena toimii vain hartiat.
      Potkiessani heinänrippeitä huomaan poikimattomien häkissä paskakäytävällä olevan märän ja likaisen vasikan. Emä ja jälkeiset ovat vieressä. Vasikka tärisee. Eipä ole emä nuollut. 566 on poikinut kyllä kaksi kertaa aikaisemminkin, että homman pitäsi olla kyllä tuttu. Poikimiset ovat olleet aika rankkoja ja jotain traumoja on voinut tietysti jäädä. On 566:lla nimikin, mutta jostain syystä en saa sitä millään päähäni.
      Kiipeän niskatuen yli nostamaan vasikkaa jaloilleen. Emä on asiasta erimieltä. Sylki suusta lentäen se ölisee ja meinaa tulla päälle, kun vain yritänkin koskettaa vasikkaa. Tämä tästä nyt vielä puuttui. Ei riitä että emäntä sekoilee, lehmätkin vielä hulluuntuu!
      Soitan isännälle, jos hän vaikka sattuisi olemaan kotimatkalla. Puhelin hälyttää kuitenkin turhaan. Soitan anopilla ja appiukolla saadakseni apujoukkoja. Pyydän heitä tuomaan saippuakuplia puhaltavat lapsetkin pihatolle.
      Appiukko vahtii emää rui'un kanssa, kun anopin kanssa raahaamme vasikan askel kerrallaan poikimakarsinaan. Loppumatkan joudumme viemään vetämällä vasikan kieltäydyttyä yhteistyöstä. Toppatakissa tulee kuuma, housut paskaantuvat ja hihat saavat ruskean vivahateen. Miten vasikka voi painaakkin näin paljon? Appiukolla on täysi työ pitää emä tarpeeksi kaukana.
      Lopulta emä ja vasikka ovat omassa lokerossaan ja pyydän apujoukkoja poistumaan. Jos vaikka emäkin rauhottuisi. Mutta ei. Vasikka tärisee eikä nouse ylös. Ei tietenkään, kun emä ei nuole.
      Aikani seurattua otan kättäpitempää ja päätän yrittää saada vasikan ainakin jaloilleen. Emä mölisee joka kerta kun kosken vasikkaan ja yrittää tulla päälle, mutta uskoo sentään kun komennan kovemmin. Antaa jopa hangata hännän päältä kepillä. Tästä rohkaistuneena yritän vasikkaa tissille, mutta joka kerta kun kumarrun tarjoamaan vasikalle sormea, emä yrittää päälle. Avukseni hakemistani alumiinitikkaistakaan ei ole apua.
      Ahdistan irtoaidoilla emää pienempään tilaan. Jos saisin vasikan tissille aidanraosta. Tätä emän hermot ei kestä ollenkaan ja kun vasikka lopulta pyörähtää emän jalkoihin pitkälleen, luovutan. Saan emän huijattua pois poikimakarsinasta. Käännän vasikan parempaan asentoon emän riehuessa portin takana. Lähden lämmittämään hätävaramaitoa.
      Lapset leikkivät hiekkalaatikolla kun huristan polkupyörällä pihaan. Koivukuja on kuivunut ja matka pihatolle ja takaisin taittuu polkien huomattavasti nopeammin kuin kävellen.
      Teen lapsille iltapalaa, soitan mummon skypeen ja sulatan pikavauhtia 423:lta lypsettyä hätämaitoa. Lasken luuttusankoon lämmintä vettä saadakseni pidettyä juomavehkeet lämpimänä pihatolle saakka. Köytän sangon turvaistuimeen ja huristan takasin pihatolle.
      Vasikka on jaloillaan ja juo mielellään tarjoamani maidon. Emä vauhkoaa aidan takana ja sylki lentää päällemme. Kysyn emältä, hermostuttaako. Hähää. Etpähän mahda mitään.
      Palautan irtoaidat paikoilleen ja lasken emän vasika luo. Ero on tainnut tehdä hyvää, koska emä alkaa nuolla. Vasikka hamuaa tissille, Emä kuitenkin väistelee ja vasikka luovuttaa. Harmi. Olisi niin helppoa tuossa vaiheessa saada vasikka tissille. Mutta minkäs teet.
     Antaisin vasikalle mielleläni enemmänkin maitoa. Kokemuksesta kuitenki tiedän, jos vasikka saa mahansa täyteen, sama juottohomma on edessä aamulla. Vasikka on tyytyväinen, eikä lähde etsimään juomaa. Vajaasta litrasta se kuitenkin saa tarvitsemansa vasta-aineet ja lisäaikaa imupaikan löytämiseen.
      Jospa se virkistyisi levättyään.
      Soitan mummolle tulevani pian.

Olen lähdössä pihatolta kun isäntä saapuu. Selvitän tilanteen ja yksimielinen päätös on, että 566 ei meillä tee enää uusia vasikoita. Parempiluontoisia hiehoja on kasvamassa.
      Ruokin hevoset ja kanat, jotka istuvat jo orrella. Ne keikistelevät päätään ja katsovat ihmeissään, mitä oikein touhuan. No, ompahan ruoka aamuksi valmiina.
      Sisällä lapset piirtävät mahallaan lattialla. Kaikki on mennyt hyvin.
      Ohikulkiessaan isäntä kysyy, haisenko minä lehmänpaskalle. Sanon sen olevan täysin mahdollista ja siirryn lämpimään suihkuun.
      Nukkumaan tullessaan isäntää kysyy, muistanko tilanneeni kengittäjän huomiseksi. Sanon, että nyt muistan. Samoin muistan, että heinäverkko on kateissa ja minulla ei taida olla yhtään ehjää loimea.
      No, eihän ne siellä loimia arvostele.
      Toivottavasti.

3 kommenttia:

  1. Melkoista härdelliä sinulla. Millaiset arvostelut loimi sai? ;)

    VastaaPoista
  2. Sain elämäni ekan blogihaasteen ja laitoin vahingon (tai oikeasti ilon) kiertämään sulle:
    http://viranomaisenvalvoma.blogspot.fi/2015/05/11-haaste-taalta-pesee.html

    Käyhän kurkkaamassa ja vastaa kysymyksiin, jos ehdit. Mulla on aikaa, kun koko ajan sataaaaaaa.....

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa niin tutulta! Meillä tosin vasikan vieminen tissille helpottui huomattavsti kun hankittiin poikimakettoihin lukkiutuvat parret. Keski-Suomesta minäkin, Saarijärvi on naapuripaikkakunta. :)

    Terkuin, Soikku vaan Oivalluksia aidanreunalta- blogista. :)

    VastaaPoista

Palutteesi kiinostaa aina.